Trumpin kausi: We are still in the Trump era -- at least to the end of 2022

Pistin otsikon englanniksi, sillä oikea poliittinen blogini on englanniksi. Mutta luin hiljattain kirjan viimisestä parista vuodesta:

Jonathan Martin ja Alexander Burns ovat jututtaneet satoja poliitikkoja molemmista puolueista kirjaansa. Kirjan kattama aika Trumpin viimisestä vuodesta ja vaalista Bidenin alkuvuoteen on jotenkin outo, sillä päätapahtuma Trumpin hävittyä politiikassa on vasta tänä vuonna tapahtuva vaali. Kuitenkin kirja kuvaa hyvin tuskaista hommaa saada mitään läpi kongressissa ja presidentin allekirjoitettavaksi. Mainistematta jää kolme Trumpin nimittämää tuomaria, joilla on kovastikin vaikutusta mihinkään vaalilakiin jota Bidenin kaudella esitettäisiin.

Luin kirjan loppukappaleet ensin. Siinä kuvataan Bidenin johtajuus heikoksi, vaikka alkukauden pandemian toimet ja sen ajan rahoitus saavat kiitosta. Build Back Better ohjelma oli niin valtava, että sen romahtaminen kahden oman senaattorin takia oli myös valtava tappio. Nyt ollaan odottamassa edes jotain, mutta vauhti lopsahti kaikissa demokraattien tavoitteissa. Kun siltoja rakennetaan, vuoden päästä äänestäjät eivät muista että Biden rahoitti rakenushankkeet. Mitään vaalilakia ei saada ennen tärkeää vaalia. Noita asioita puidaan kirjassa monta kappaletta, ja jos mainitut politiikot eivät ole televisio-ohjelmista tuttuja, lukija ei jaksa kaikkea muistaa. Pitää kuitenkin huomioida että kongressin meno on tavallista ja että republikaanit eivät ole tukeneet demokraatteja 2009 jälkeen jolloin Obaman kausi alkoi. Muutama harva keskustalainen (Collins, Murkowski) saattoi tulla mukaan ja elvytyspaketissa laman jälkeen yhteismieltä oli hetken. Tällä kertaa ei edes pandemian ajan rahallinen tuki omalle osavaltiolle kannustanut tukeen. Omista poliitikoista Biden sai aina kuulla Manchinin vaatimuksen ”bipartisan” hankkeesta, republikaaneja tarvittiin aina muutama tueksi hänelle. Bidenin taidot sovittelijana melkein tuottivat tuloksen, mutta hän ei voi mitään kahdelle jääräpäälle senaatissa.

Tammikuun kuudennen Capitolin kaappaus kuvataan kaikista näkökulmista. Sympatia Trumpille katosi, mutta oikeisto hätäili lähinnä omien virkojensa puolesta. Yhteismieltä ei tullut, viikkojen päästä McCarthy ja McConnell alkoivat perua sanojaan, kuten moni republikaani. McConnell oli poikkeus, eikä puhu Trumpille eikä kuvauta itseään ex-pressan kaverina. Ja Trump tosiaan menetti kannttajiaan kongressissa, usea ilmoitti lähtevänsä eläkkeelle.

Kirjan alussa on seikkaperäinen selostus Trumpin loppuvaiheesta, noin sata sivua. Pandemia ja vaalin häviö olivat ainoat asiat mielessä. Sisäpiirin juttua on laajasti. Kirjassa mainitaan Trumpin aikeet puolueen johtajana vuosi vaalin jälkeen. Hänen kostot omille esivaalissa ovat parhaillaan menossa, joten niistä ei ole kirjassa selontekoa. Pitkä luettelo Trumpin vihollisista republikaaneissa mainitaan, joten sille joukolle nyt kostetaan. McConnell on Trumpille nyt Old Crow.

Mitään kovin repäisevää uutta ei julkaista tässä, mutta melko vapaasti ollaan Trumpista tässä vaiheessa omat mielipiteet sanottu. Kaikkien politiikkojen kohdalla ei ole suoria lainauksia, vaan lähipiiriä haastattelemalla on saatu suurin osa selville. Bidenin ja Harrisin suhde ei ole aina positiivinen, ja heidän lähipiirejä on asiasta kuulusteltu.

Wigwam: In the far North, the band was influenced by Traffic and The Band

In the late 60s progressive rock was just coming around. It was a British phenomenon that spread to the continent. The lyrics were an early indication of something big happening with the first few Wigwam albums. Other than that, 1969-75 was the "organ trio" band. Progressive Rock had not got to the Genesis and Yes stage yet when Wigwam started.

King Crimson was an early example of lyrics and instruments to use. But it was Traffic that inspired Pembroke and Gustavson. Ian McDonald followed the band from the start and reviewed the albums in 1974:

Those were notes by Ian McDonald (NME) on Tombstone Valentine. Yes, there is a likeness to Traffic. And Jim's Save My Money and Name somewhat resembles the Band tune below. Having met Pembroke twice and listened to his records with Wigwam for years I was pretty sure it was always the lyrics that caught his attention. The Band had a song out on an early album that Wigwam covered. It was an album cut, but many a fan picked out this song from Cahoots rather than the more popular "When I paint my masterpiece." Wigwam played a number of Band tunes live, such as Chest Fever, which gave Jukka a chance to show his skills.

"The Moon Struck One"

Julie and little John Tyler lived in the house next door

We would be the great triangle and to this we swore

Julie was my sweetheart, little John was my cohort

And all the wild horses in the world couldn't keep us apart

Once we went for a swim in the noonday sun

And promised to return before the moon struck one...

Pembroke had always had a thing for America in his lyrics. Hard Top Lincoln appeared in the 80s. By 1990 he had ended up in Kansas City and made a few reunion gigs in summers in Finland. Finally the band had a comeback in the early 2000s and made two worthwhile albums. These reflected his interest in America and the scenery there. Jim was particularly interested in Native Americans and their legends.

Back to the Band, Jim's playful lyrics appeared to follow the Band song in Save My Money and Name:

I was never the same kind of fan of The Band as Jim was, but did look into a number of the albums just because of the Wigwam connection. For me, the hit collection CD would have been emough.

Pembroke wrote an autobiography in his last years. Look for it, probably in Finnish, under the Like publisher site in the fall.

https://like.fi/

Back to Ian McDonald. I'm not sure if he came back to comment on the Wigwam lineup past 75. Here we see Pembroke come to his own, and the band really was not a copy of any progressive rock style. It had synthesizer, but it sure was not ELP. The band later came to call it "deep pop." I think Jim's lyrics came to stand out a bit better in that style. The better keyboard player, Kotilainen, was only on board for one of their 70s albums and two in the 2000s. Thus the keyboard became a lesser force in the live band. It was no longer anything like Traffic.

Putinin Venäjä

Itse olen käynyt vain kerran Pietarissa joskus 80-luvun keskivaiheilla. Heti ensimmäisellä asemalla jossa junamatka pysähtyi kävi heppu kysymässä farkkujani ostettavaksi. Ihmisiä hiippaili bensakanisteri kädessä kujilla. Muuten Pietari oli loistava kulttuurikaupunki. No, jääbaletti oli hieman sirkusmaista viihdettä.

Nyt sitten ollaan taas sodassa. Luin pikaisesti 2016 kirjoitetun kuvauksen Venäjästä.

Radiotoimittaja Ann Garrels on seurannut Venäjää koko nykyisen valtion ajan. Hänen 2016 julkaistu kirja ”Putin Country – A Journey Into The Real Russia” kuvaa maata noin yleensä ja tietyn teollisuuskaupungin henkilöiden kauttaa. Kaikki näkökannat ovat ajalta, jolloin vain Krimi oli miehitetty Ukrainassa, mutta Putinin suosiolla ei vielä tunnu olevan muutosta.

Chelyabinsk on teollisuuskaupunki Uralin vuorten tuntumassa ja Siperian halki kulkevan rautatien varrella. Sinne siirrettiin orjatyövoimaa maailmansodan aikana, ja sen jälkeen se jatkoi sotateollisuuden ja uraanin tuottajana. Sinne ei ollut turisteilla asiaa. Garrels saapui sinne ensin 1993, jolloin kaupungissa ei ollut juuri hotellia tajota journalistille.

Vuosikymmen oli sekavaa aikaa. Ihmisillä oli ongelmia asuntojen ja toimeentulon kannsa, samalla kun ne joilla oli jonkinlaista rahaa alkoivat haalia valtion entistä omaisuutta itselleen. Nyt siellä asuu 1,2 miljoonaa asukasta ja aineellinen hyvinvointi on suunnilleen Moskovan tasolla. Alkuaikoina oli toisaalta vaikea pärjätä arkipäivässä, mutta toisaalta kaikki Neuvostoliiton ajan tekemiset oli vapaasti arikistoissa tutkittavana. Maa näytti kehittyvän demokratian suuntaan.  Kaupungin historia ei ole kovin loistava juuri sodan ajalta. Nyt kuitenkaan Garrellsin akateemiset tutut eivät enää saa sitä tutkia eivätkä siitä kirjoittaa. Putinin määräyksestä Stalinista saa kertoa vain positiivisia asioita. Kirjan loppupuollella Garrells kuitenkin selostaa Stalinin ajan teloituksen joukkohaudasta, josta satoja teloitettuja löydettiin. Patologi oli kirjan loppuvaiheessa lopettanut tutkinnat ja muuttanut alaa hautausurakoitsijaksi! Ennen ihmisiä katosi KGB:n toimesta, nyt heitä murhattiin yhtä paljon rikollisten toimesta. Erona oli, että omaiset saivat nyt haudata vainaat. Itse gangsterien haudat olivat tietenkin kaikkein komeimmat.

Kirjassa ei ole mainintaa Putinin kenraaleista, mutta on jo tullut vitsiksi että heille joko tulee sydänkohtaus tai he putoavat kerrostalon tai muun virastotalon ikkunasta.

Garrellsin jututtamissa asukkaissa on ahkeria tehtailijoita ja muita menestyneitä. Kaikilla on tarina, eikä se ollut koskaan helppoa. Rehellinen yrittäjä ei saanut lainoja. Asuntoja taas rakennetaan, kadut on korjattu, ja yleinen ilme on parantunut siitä 90-luvun elämästä. Kun sosialismista lopulta on selvitty ja länsimaista vaurautta on tullut, Putin saa kiitoksen vakaudesta. Tämä on monelle tärkeätä, ja sananvapaus ja muu demokratiaan liittyvä ei ole monellakaan mielessä. Kaupingin tehtaat toimivat ja työläisille on asunnot. Toiset taas ovat edellen korruptiosta jotenkin riippuvaisia. Valtion virkailijat ovat yleensä korruption alaisena joten kuten asiansa toteuttavia rattaita koneistossa.

Putinilla on ohjakset käsissä, ja FSB toimii kuten KGB aikoinaan. Garrells joutui kirjaa tehdessä kerran kuulusteluun, ja karkoituksella uhattiin.

Tarinat ovat lukemisen arvoisia, ja sivusta toiseen saa hämmästellä isänmaallista porukkaa joka kuitenkin tuntuu maan tulevaisuudesta päättävän. Vaikka tämä seutu on kaukana rajasta, suurin osa maasta on samaa nationalistista enemmistöä. Jopa ne joilla on varaa matkustella ulkomaille ovat itsepäisesti venäläisiä eivätkä siitä muutu. On kuin koko maa olisi yksi henkilö, joka ei salli itsetuntoaan loukattavan. Suomessa ei tapaisi tällaista kaiken muun kulttuurin torjuvaa henkilöä, mutta täällä Amerikassa olen tullut juttusille ihmisten kanssa, jotka kannattavat vain Putinin tyylistä totalitarismia, voimakasta johtajaa maallemme. Tämä MAGA-hattu porukka. Onneksi he ovat edelleen vähemmistönä.

UKRAINAN SOTA

Kirja ei jatka tähän päivään asti, vaikka Krimin miehitys on mainittu. Lainaan itseäni englanniksi kirjoittamastani blogimerkinnästä:

So, as I said, it was not just Putin. It is all of Russia that has been lacking self esteem for 30 years. Even with all the Western goods coming in, Russians did not feel like an equal just yet. Well off people in Moscow and St Petersburg have been approaching the West as far as freedoms and democracy goes. In recent years, Putin has restricted the press and arrested protesters. Most of Russia has also improved manyfold as far as material wealth and standard of living goes. But Russia is still big, some 150 million people. Nationalism is the thing that keeps it together. Putin has to make a show of it to impress the masses in Russia. Thousands of men, tens of thousands of men, tanks and weapons, those are irrelevant losses. Russia thinks the same way it always has. Big sacrifices, such as seen in WWII, are necessary for their self image.

Those not completely agreeing with Putin nevertheless are going along with this because of a lack of options. No election will make a big change. Also, they lived through the Yeltsin years, 91-99, and it was unstable. Conditions were barely better than in the Soviet Union. Putin brought stability, even if most people knew of all the corruption.

Putin is where he is for a reason. There is no majority to rebel at this point. And I suspect that removing Putin would end up with some guy whos seems "reasonable" but turns into Putin again in 20 years.

Pari Elisan e-Kirjaa arvosteltuna

 

Rosa Liskom on julkaissut kirjoja 80-luvulta lähtien.  Oikealta nimeltään Anni Ylivaara, kirjailija on kotoisin Yiltorniosta. Viimesin kirja Väylä kertoo evakkomatkasta Ruotsiin Lapin sodan aikana. Liksomin kirja Hytti 6 on ehkä hänen tunnetuin kirjansa. Se on käännetty monelle kielelle ja siitä on myös näytelmäsovituksia. Samaan tapaan kuin Hytti 6, tässäkin kirjassa kerrotaan monista vaikeista asioista, joista ei yleensä puhuta. Kertoja on 13-vuotias karjapaimentyttö, jonka isä on sodassa, isot veljet kaatuneet, ja elämä kotona vaikean äidin ja sedän avustamana tosi raskasta. Ja sitten lähdetään Ruotsiin evakkoon Tornionjoen yli. Ensimmäisella puoliskolla ollaan karjan kanssa, ja paras kaveri on Katri, joka on Karjalan pakolaisia. Puolessavälin kertoja lähtee etsimään äitiään, joka ei ollut kykenevä karjan kanssa likkumaan, ja on toisella leirillä. Tarina etenee yli talven pimeässä pohjolassa. Ruotsalaisista saadaan melko positiivinen kuva. Ainoastaan ylimmät viranomaiset haukutaan. Kun leirillä on kulkutautia, monet lapset ja vauvat kuolevat,ennenkuin asiaan puututaan. Komitea tutkii asiaa ja kaikki syy pannaan suomalaisten äitien niskoille. Lopussa palataan evakosta. Karjatyttö etsiin Katrin käsiin jääneet lehmät ja taas talsitaan metäteitä takaisin. Sivusta toiseen lukija saa kuulla lehmistä ja luonnon ja sään vaihteluista. Lukeminen meän kielellä tosin värittää senkin yksitoikkoisuuden ja piinan luettavampaan muotoon. Juoni tuo loppupuolella monia käänteitä kertojan elämässä, ja hänen on harkittava noin 14 vuotiaana vaihtoehtoja siitä eteenpäin. Kotikylää ja taloa rakennetaan saksalaisten tuhon jäljiltä.

Kirja on vaikealla meän kielellä, joka muistuttaa vaikka Oulun murretta. Siinä on myös piirteitä länsisuomen murteista. Jos suomi ei ole äidinkieli, suostittelen vain odottamaan englanninkielistä käännöstä. Haatatteluissa Liksom selostaa jututtaneensa sodassa lapsina olleita alueensa asukkaita kesämökillään Ylitoniossa. Osa sanastosta ja kielenkäytöstä on kuitenkin vain Liksomin omaa tyyliä. Varsin ronskeja sanontoja on joka sivulla.

Tuohon verrattuna Antti tuurin Aavan meren tuolla puolen- kirja on helppolukuisempi. Kerrotaan ensin Ruotsiin Volvon moottoritehtaalle Skövdeen muuttaneesta haitarinsoittajasta Saulista tytär Katjan silmin. Kirja alkaa isän kuolemasta, ja hautajaisten suunnitteluista. Katja ja muut lapset ovat kasvaneet kaksikielisiksi Ruotsissa. Suku vietti vain kesiä Pohjanmaalla mökissä. Katjan tytär on mennyt naimisiin turkkilaisen kanssa, ja avioliitosta on Elvira-tyttö, jonka ympärillä loput tarinasta pyörii. Elvira katoaa ja suomalaiset muusikot, sen isän vanhoja kavereita, puuhaavat asian korjausta. Juoni peilaa suomalaisten siirtolaisuutta nykyisten pakolaisten elämään Ruotsissa. Kun tarinaa kertoo Antti Tuuri, aletaan selvittää ihmisten motiiveja, ja vihjaillaan terrorismiin liittyvästä toimnnasta ja väkivallasta monessa kohtaa. Mutta se tehdään varsin maltillisesti, kuin sivustakatsojana. Lukija saa jännätä monessa kohtaa miten taphtumissa käy, mutta epätoivoon ei mennä. Osataan olla ihmisiksi kaikissa vaiheissa, ja suomenruotsalaisten ukkeleitten jorinat maalaavat liian synkän kuvan. Myös Katjan ex-mies Petteri saa yhden kappaleen. Kertojia on monia, ja samme kaikki näkökulmat. Petteri tukii omia puutteitaan mutta pistää monet tekosensa muiden syyksi. Isosisänä hän lehtee mukaan Elviraa etisttäessä. Katja on edelleen hautajaisissa kiinni. 

Mutta uusia tulokkaita Tukholman Rinkebyssä ei unohdeta, ja heidänkin ahdinko riikiruotsalaisten asennoitumisessa tulee monesti esiin. Romaani jatkaa tarinaa Tangopojat-kirjasta joka kertoo 60-luvun lopusta ja 70-luvusta. Jos pohjanmaalaisuus ja tuo aikakausi kiinnostaa, voi tästä helposti jatkaa tuohon kirjaan, mitään sen vaiheista ei mene pilalle jos tämän nykyajan kirjan lukee ensin.

Silkkitiet

 

Peter Frankopanin kirja on jo viitisen vuotta vanha, mutta kirjan teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Siinä käsitellään idän ja lännen kanssakäymistä kahden vuosituhannen ajalta. Silkkitie oli varsin hunkala kulkea aikakauden alussa. Sen varrella olevat erämaan kansat saivat tottua idästä ja lännestä tuleviin matkustajiin ja hankkimaan siitä oman elantonsa. Varsinkin Kiinassa haluttiin ostaa heiltä juuri hevosia matkantekoon vaikeissa olosuhteissa.

Kirja alkaa Kreikan ja Rooman kaudella ja lyhyesti kuvataan Aleksanteri Suuren ja muiden saavutukset oman kulttuurin ja kaupan levittämisessä itään. Aleksanteri asetti väkeään valtaan kautta alueen. Alueet Kaspian merestä Intiaan ja sen pohjoispuolella olevaan vuoristoon tulivat kaikki Välimeren alueen kansojan kumppaniksi ja osa niiden valtaan. Europpa pohjoisessa kiinnosti Roomaa jonkin verran, mutta tämä idän ja lännen välinen alue oli tuottavampi siihen aikaan. Intiasta rahdattiin tavaraa Punaisen meren alueelle, josta tavara siirtyi vankkureilla Egyptiin ja siitä kaikkialle Rooman valta-alueelle. Juuri silkki ja sen lisäksi mausteet kiinnostivat roomalaisia. Kolikkoja painettiin ja niitä löydetään kautta alueen. Roomaa ei kiinnostanut mikään lännessä, siellähän oli suuri valtameri jonka yli ei kukaan mennyt ensimmäisen vuosituhannen aikana. Kun sitten Columbus seilasi valtameren yli, kauppa ja Euroopan kiinnostus siirtyi sinne. Olihan tavaraa kelpompi rahdata purjelaivalla kuin vankkurilla pitkän reitin Kiinasta. Kun idän tekninen osaaminen kehittyi, ulkomailta tuotu tavara alkoi sisältää painavampaa tavaraa kuten jalostettua metallia ja keramiikkaa.

Kirja on niin paksu teos, että on vaikea lyhyesti kuvata sen koko sisältö. Asiasta kerrotaan aina 1900-luvulle ja Frankopan tulkitsee nykyistä suhdettamme Kiinaan ja itään. Maailmansodat ja Korean sota kerrotaan lyhyesti. Kolonialismi oli lopullaan, mutta alueet ja niiden politiikka koettiin tärkeänä ohjailla. Japania lähestyttiin 1500-luvulta lähtien samalla kun se purjelaivailu tuli kuvaan. Japani itse rupesi valloittamaan lähinaapuria Koreaa 1600-luvulla. Kirja ei ole mikään sotakirja, joten se listaa vain ne tekijät jokaisessa tapauksessa, jotka tekivät yhden valtion voimakkaammaksi kuin naapuri.

Kappaleissa kulttuuria kuvataan uskonnon kautta, ja kielistäkin on mainitaa kautta tarinan. Uskontoa käytettiin juuri valloituksiin. Islamilla ja kristinuskolla oli vahvin vaikutus, mutta muitakin uskontoja silkkitie levitti. Bysantin valtakunta asetti kristinuskon vahvasti paikoilleen idässä kun läntinen Rooma romahti. Siitä lähtien kulttuuria levisi pohjoiseen. Orjuudesta on kirjassa yksi kappale. Vääräuskoisia oli lupa panna orjiksi ja kaupata heitä. Viikingit tulevat kirjassa esille noin sivulla sata ja kymmenennellä vuosisadalla. Orjia kulejetettiin laivoissa ja veneissä Euroopasta ja Afrikasta, ja he olivat kauppatavaraa siinä missä muu. Reitit olivat samat jolla kauppatavaraa kulejetettiin. Orjat päätyivät Roomaan, Välimeren maihin ja Lähi-itään. Kirjassa puhutaan Rooman tarpeesta satoihin tuhansiin orjiin vuodessa.

Kirjassa käydään läpi keski-ajat, ristiretket ja muut tutut Euroopan vaiheet, mutta silkkitietä ja Välimeren aluetta painottaen. Kaupanteko vaihteli vuosisadasta toiseen. Italia piti yhteydet itään ja Kiinaan, mutta tunnetuimmasta matkaajasta Marco Polosta kirjassa on vain muutama maininta. Yhdessä kartassa on reitti nykyisen Afganistanin läpi Gobi-autiomaalle ja edelleen Pekingiin. Mitään tarkempaa kuvausta matkasta tuona aikana eikä muulloinkaan kirjasta ei löydy. Varusteista ja kauppatavarasta on mainintoja. Polo vaikutti 1200-luvulla, jolloin myös mongolit saapuivat valloittamaan suuren osaa maailmasta. Matkustelu itään ja länteen tapahtui vuorten pohjoispuolelta. Kun oli rauhallisempi aika, karavaaneilla saattoi olla 800 kamelia. Mongolit vallitsivat koko aluetta. Heitä seurasi länteen rutto.

Kirjan kappaleissa mainitaan Kiina, ja sen kulttuurista on erillisiä selostuksia. Mongolien ottaessa Kiinan haltuunsa oltiin menossa Yan dynastiassa. Vasta 1300-luvulla Kiina pystyi ajamaan mongolit takasisin aavikolle. Ming dynastiassa pääkaupunkia rakennettiin Pekingiin ja Kiinan muuri sai lopullisen muotonsa. Maa oli varakas. Asukkaita alkoi olla yli 150 miljoonaa. Kun portugalilaiset saapuivat laivoineen Macaoon etelässä, vilkkaampi kauppa alkoi. Valuuttana suosittiin hopeaa. Kiinassa kullan ja hopean arvo vaihteli verrattuna muuhun maailmaan. Sitten 1400-luvulla törmättiin uuteen ongelmaan: metallia ei riittänyt kolikoihin maailmankauapassa. Kun Columbus seilasi länteen ja siellä ruvettiin haalimaan rikkauksia, juuri kultaa ja hopeaa haluttiin. Kirjassa on kokomainen kapale hopeasta, jota nyt kaupattiin kautta maailman. Koska tyynenemeren purjehtinta ei ollut alkanut, hopea päätyi kauppatavarana Kiinaan Euroopan kautta. Paperirahaa oli kokeiltu aika ajoin, mutta 1300-luvulta lähtien siihen ei luotettu.

Noin puolessa välissä kirjaa lopulta kauppa pohjoiseen tulee esille. Siinä mainitaan lähinnä manner-Eurooppa, mutta Itämerikin liittyi lopulta kauppaan. Siellä oli nyt niin suuria asutuskeskuksia, että silkkitien tuotteet lopulta virtasivat laivalla sinne. Kappale kuitenkin painottaa Englantia 1500-luvulla ja sen roolia maailmankaupassa. Seuraavat kappaleet kertaavat Englannin ja sen naapureiden Euroopassa kamppailua kolonialismin aikaudella, jatkaen Napoleoniin. Britit olivat taas mukana liittämässä lähi-itää, Afganistanin aluetta, omaan valta-verkkoon.

Frankopanin kirjoitustyyli on sellaista, että hän muutamin lausein selvittää kulttuurin, teknologian ja talouden osuuden jokaisessa maiden välisessä kilpailussa ja konfliktissa. Kirjan sisällysluettelo on melko tarkka, joten jos siitä jotain on oppinut, voi kirjaa selaamalla löytää ennen lukemansa kohdan. Kaipa se päätyy omallekin hyllylleni muutamaksi vuodeksi hakuteokseksi. Koko kirjan ideahan on jokaisessa tilanteessa painottaa yhteyksiä itään. Mainitsemassani 1500-luvun osuudessa kerrotaan Euroopan uskonkiistoista, joiden aikana Englanti pisti kaupan etusijalle ja solmi kauppasiteet muslimimaahan Turkkiin. Frankopan kirjoitti toisen kirjan, The New Silk Roads: The New Asia and the Remaking of the World Order. Siinä kuvataan nykyaikaa. Kiina, Turkki ja Venäjä ovat tukinnan alla. Lukijat eivät pidä sitä aivan yhtä hyvin onnistuneena.

Finnish Metal

 I'm past 60, but it does not stop me from looking at bands that formed in the 1990s and the 2000s. The ones in Finland singing in English are hit and miss for me.

Amorphis is pretty good. The lyrics are derived from Finnish mythology. The Bee is from the Lemminkäinen legend.

How to play the riff etc. 

Mokoma I have known about since 2009. I follow them mainly as they always sing in Finnish. They have fans as far as Japan. A compilation of their summer gigs with the studio version of Kesytä Perkeleet. The scenes with the gas "bell" (gas holder) behind the festival area are at the Tuska festival in Helsinki.

The festivals are rather harmless fun in the summer. There is nothing like standing in the rain drinking beer on Midsummer while your favorite band comes on at midnight.

Jim Pembroke, Wigwam frontman, 1946-2021

 

Vuonna 1999 tulin tietoiseksi Jim Pembroken asumisesta Kansas Cityssä. Pembroke toimi rock yhtyeen Wigwam laulajana ja säveltäjänä, mutta sen lisäksi oli merkittävä tekijä musiikkimaailmassa Suomessa. Siellä ei ollut kovinkaan monta pätevää laulujen tekstittäjää englanniksi. Kun Wigwamin aikalainen Tasavallan Presidentti vaihtoi laulajaa Jussi Raittiseksi, ei enää ollut tekstittäjää. Jim tekstitti toisen Raittisen levyttämistä albumeista, Milky Way Moses. Siihen jäi sitten Jussin ura progressiivisessa rockissa. Jim sävelsi myös pari Euroviisua, joista parempi oli Riki Sorsan Reggae OK.

Kolmekymmentä vuotta Suomen talvea alkoi rasittaa Jimiä, ja bändikin hajosi osittain 90-luvulla. Häenen matkustuksensa veivät Kansas Cityyn, jossa rock-promoottori ja taksikuski Rick auttoi Jimiä tunnustelemaan musiikin menoa siellä. Musiikki jäi jokseenkin paussille, mutta Jim meni kuitenkin siellä naimisiin. Haastatellessani Jimiä joulukuussa 1999 Wigwamia viritettiin uudestaan eloon ja Jim levytti pari albumia Suomessa bändin kanssa. Vielä hän levytti soololevyn Kansas Cityssä suomalaisten muusikoiden avulla 2014. Tuottaja Otto Donnerin viiminen työ sai nimen If The Rain Comes, ja pääsi Suomen listoille. Jimin kappaleita käännettiin jonkin verran suomeksi ja kokonainen levykin tehtiin Kojon kanssa. Muutoin Jim ei laulanut suomeksi.

Jim Kuoli nyt lokakuun alussa Kansas Cityssä 75-vuotiaana. Hän sai Suomesta taiteilijaeläkkeen pitkän uran jälkeen.

Lyhyt pätkä haastattelusta videolla:

Koko haastattelu englanniksi on täällä.

http://www.wigwam.fi/members/jim_london_helsinki_kc1.htm

Aikaisempi blogimerkintä visiitistäni:

https://esajii.blogspot.com/2006/12/wigwamin-jljill-kansas-city-joulukuu.html

Lyhyt pyöräilyloma lännessä

 (NOTE: THERE ARE BLOG ENTRIES BOTH IN FINNISH AND ENGLISH. THE BLOGSPOT RULE DOES NOT ALLOW ME TO LIST THEM BOTH.)

Nyt ollaan viidettä päivää kesälomalla Amerikan lännessä. Reissaamme pyörien kanssa pienellä maasturilla. Kun reissu sitten oli ohi, laskin että bensaa oli mennyt 140 gallonaa.

Ensimmäisenä päivänä kadotimme luottokortin huoltoasemalla. Hyvä se on olla autokin, mutta nykymaailmassa ei pärjää ilman luottokorttia ja kännykkää. Minulla oli onneksi toinen luottokortti, joka on kotona vähemmässä käytössä. Mutta minä jouduin siis maksamaan kaiken siitä eteenpäin. Kolmantena olisi ollut shekkitiliin liitetty debit kortti.

Koronaa vältimme, ja onneksi me ja muut käytimme maskia Oregonissa, jossa eniten joutui ihmisten kanssa olemaan. Valitsimme matkalla pysähdykset pyöräilyn ja KOA-mökkimajoituksen perusteella. Utahiin saavuimme iltapäivällä, poljimme mökeiltä lenkin ja nukuimme. Aamulla ajoimme kansanpuistoon jossa poljettiin 30 mailia ja sitten oli lähtö. Mutta olin saanut renkaaseen jo toisen puncture weed-kasvin siemenen, jossa on piikki. Piti pysähtyä pyöräkaupassa ja ostaa sisäkumeja. Ja tuo tapahtui oikeastaan neljä kertaa, kunnes Oregonissa hylkäsin piikkejä täynnä ovat renkaat (kaivoin niitä piikkejä pois linkkuveitsellä iltahuviksi) ja sain kokonaan uudet renkaat.

Idahossa meillä oli molemmilla rengasrikkoja, ja vaimoltani jopa loppui varakumit. Pyöräkauppaan piti taluttaa pyörää kilometrin verran. Näitä piikkikasveja ei ole kaikkialla, ja riesasta pääsisi polkemalla asfaltilla, jossa autotkin ajavat. Mutta sopivia teitä ei ollut, emmekä tahtoneet tapella vielä autojen kanssa. Rengasongelmista huolimatta huomasin Bosemanin olevan melko kiva paikka lännessä. Jostain syystä se nurkka Idahossa kasvaa väkiluvussa, ja on jo Seattlen ja Portlandin seuraaja väkiluvussa. Moottoriteillä on jo ruuhkaa heti kun on tietöitä.

Portlandin puolelle piti ohittaa vuoret itäisessä Oregonissa. Sen jälkeen moottoritie seuraa Columbia-jokea. Haimme pojan Portlanidn Amtrak asemalta pyörineen. Aseman nurkilla ja kaikialla hyljätyillä alueilla oli kodittomien telttoja, ihan kuten Seattlessa. Sitten tunnin matka etelään, jossa vaimoni Edie ja poika Kerry polkisivat 85 mailia.

Sen päivän olin itse luonnonsuojelualueella lyhyen matkan etelään, lähellä Corwallista. Löysin lintuja 30 lajia, ja niistä viisi oli nk. ”eliksiä.” Palasin tunnin ennen meidän sankareiden paluuta odottamaan maaliin. He olisivat luultavasti saaneet poljetuksi 100 mailia, mutta tämä oli poikani pisin matka joten emme halunneet rasittaa häntä. Vaimoni ajoi kaksi tuntia automatkaa, pyörämme telineessä. Poikani nukahti, ja ajoi sitten 80mph vauhtia loput kaksi tuntia ajamista. Se olikin varsin jännää Seattlen nurkilla. Poikani ja tyttäreni mies, niin erilaisia kun he ovat muuten, ajavat samalla nuoren miehen tyylillä.

Olisimme kantaneet pyörät asuntoon itsekin, mutta poikani määräsi kaikki camping tavarat, kassit ja muut kannettavaksi asuntoon. Heidänkin lähellä, puistoissa ja moottoritien reunalla asuu kodittomia. Kodittomat rikkovat auton ikkunan yöllä ja varastavat pienimmänkin esineen, jos sillä on vaihtotavarana mitään arvoa. Näin tapahtui heille kun kaksi ostoskassia oli takapenkillä. Seattlea emme jääneet tutkimaan pandemian takia, ja näimme sen jo kaksi vuotta sitten.

Paluukin oli melkoista kiirettä vuorien yli, ensin Spokaneen ja siitä Idahon pohjois-osaan. Poljimme taas siellä 25 mailia, mutta varoin niitä piikkikasveja kovasti sen retken. Mökkimajoitus sinä iltana tarjosi heikon wifi yhteyden. Vaimoni läppärillä olimme tehneet varaukset päivän eteenpäin. Siinä oli helposti omat tiedot jo valmiina KOA lomaketta täytettäessä. Mutta nyt jouduin tarjoamaan wifi:n vaimolle oman kännykkäni kautta, sillä yhteys majoituksen kautta oli liian hidas. Niin kutsuttu hot spot toimi hienosti. Minua tarvitaan näissä reissuissa lähinnä avustajana teknisissä hommissa. Itse en pannut tavoitteeksi polkea 50 mailia joka osavaltiossa kuten vaimoni. Nyt niitä on kertynyt 10 vuodessa 26 osavaltiota. Joissakin reissuissa vain tyttäreni on ollut mukana.

Paluu oli taas vuoristoa päivän ja sitten jonkin verran helpompaa ajoa Wyomingin läpi. Koronan tapausten kasvaessa jätimme pois kaksi päivää ohjelmasta. Kaupungeissa elettiin normaalia elämää ilman pandemian keskellä. Kun on saatu rokotteet, tautia ei enää pelätä. Ja ne loput sitten ovat uhmalla vain ”ei se minua tapa” asenteella. On se kumma kun ei edes pandemiaa osata hoitaa ilman kahtia jakaantunutta kansaa.

Viiminen päivä tuli kymmenen tuntia ajoa, ei juuri pyörää katsottu. Olen edellisinä kertoina jo polkenut läntistä Nebraskaa, joten se ei olisi ollut kummallekaan uusi. Laskin että autoon tuli reissulla 3500 mailia mittariin.

Rokkia ja iskelmiä

 

Yritän muistella kymmenen vuotta sitten poikani kanssa tekemääni Suomi-matkaa. Tuli mieleen kun jossain keskusteltiin Yö-yhtyeestä.

Poikani oli ollut kielileirillä Minnesotassa monet kesät ja oli kokeillut vaihto-oppilaana oloa pari kuukautta Jämsässä. Matka katkesi hänen koti-ikävän takia. Menimme tapaamaan isäntäperhettä Jämsässä ja pääsimme Ouluun asti sinä kesänä. Itse olin Turussa järejestelemässä tätini asuntoa. Täti oli jo vanhaikodissa ja olin ainoa perijä. Lähetin pojan Jämsään pari päivää etukäteen, sillä hän osasi tarpeeksi suomea pärjätäkseen arkipäivän asioissa. Isäntäperheen Päivi oli tullut jo itselleni tutuksi puhelimessa.

Itse tulin sitten Jämsään sopivasti perjantaina. Poikani isäntäperhe omisti hotellin ja alueen jossa Himos-festivaali pidetään joka kesä. En ollut edellisillä lomilla 90-luvulla juuri ehtinyt kuulla kuin yhden bändin lavalla. 70-luvulla näin Juice Leskisen ja muita suomeksi laulaneita yhtyeitä. En ollut kaikista asioista Suomessa kovin kinnostunut, mutta juuri Juice sai itseni kiinnostumaan tuosta musiikista, ja sitten heti perään aika pian löysin Eppu Normaalin. Olin kyllä kuunnellut suomalaista musiikkia koko 70-luvun, mutta etunenässä Wigwamit ja Tasavallan Presidentit. Hiljattain huomasin, että englanti on edelleen itselleni noin 50 vuoden jälkeen vieras kieli! Opin englannin yhdessä kesässä 12-vuotiaana, ja 15-vuotiaana olin amerikkalaisten tasolla ainakin kirjoittaessa. Mutta siis kun kuulen jonkun laulun suomeksi, saan sanoista heti selvää, ja rupean selvittämään mistä laulussa on kysymys. Englanniksi lauletusta musiikista kuulen ensiksi melodian ja huomaan kaikki nokkelat mutkat sävelmässä ja soittajien niksit. Ihan viimiseksi rupean mielessäni seuraamaan laulun sanoja.

Poikani tuntemat suomalaiset olisivat Eppu Normaali, koska soittelin sitä autossa, ja J Karjalainen sekä Tehosekoitin ym sen ajan 80- 90-luvun bändit. Niitä laulettiin Salolammen kielileirillä Minnesotassa.

Himoksessa kuulimme Apulantaa, jonka kappaleet jokseenkin tunsin, ja yleisö selvästi tiesi sanat, kun se lauloi mukana. Taisi olla juuri juahnnus kun peinessä tihkusateessa lavalle astui Yö. Yö oli näiden varakkaiden isäntiemme suosikkeja, ja esiintyi usein mös iskelmäfestivaalilla. Rakkaudestakin laultaaan, mutta sekin on niin vaikeaa.

Alkuperäinen studioversio:

En osaa koskaan oikein selostaa tätä suomalaista laulun sanoitusta ulkomaalaisille. Meillähän on perinteenä nämä tangot, joissa ei koskaan riemuita. Ja asioista vain haaveillaan: jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Tästä perinteestä jonkin verran ammenetaan myös rock-kappaleisiin. Yö oli tuossa mestari. Yön alkuperäinen sanoittaja ja laulaja oli Jussi Hakulinen. Lintuharrastaja-kaverini Karri oli Hakulisen luokalla koulussa Porissa. Jussi vetääntyi yhtyeestä sävellettyään Joutsenlaulun ja pari muuta klassikkoa. Laulu alkaa surumielisellä viululla. Tekijä kertaa elämänsä aikana tapahtuneita asioita, kaikki on vain siellä menneisyydessä, vuosisadan rakkauksia myöten. Toinen Yön vakiohittejä on Laulu rakaudelle. Olli Lindholm sävelsi sen 80-luvulla ja lauloi Yön konserteissa aina 2019 asti, jolloin hän kuoli 54-vuotiaana. Tämän jälkeen Tampereella pidettiin vielä konsertti, jossa esiintyivät Wikipedian mukaan ”Jussi Hakulinen, Asko ”Daffy” Terävä, Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari ja Jukka ”Jay” Lewis. Lisäksi lavalla nähtiin Yön viimeiseen kokoonpanoon kuuluneet soittajat.”

Lindolmin Rakkauslaulu kertoo tavallisista miehen ongelmista Suomessa. Kertaussäkeistö mainitsee

”laulu rakkaudelle, tosi koville hemmoille, tytöille

jotka uskaltavat tunnustaa, kuinka paljon merkitsee, kun on joku jota rakastaa.”

Yö:n CD-levyjä ja digitaalisia vesioita on edelleen netissä, esim Spotify:ssä, jos sellaista harrastaa. Itse olen jostain hankkinut kahden levyn kokoelman Yön valoisa puoli.

Jämsän festivaalissa esiintyi myös poikani suosikki Tehosekoitin, jonka laulua Maailma on sun laulettiin Minnesotan kesäleirillä kaikki ne kesät jotka lapsemme kävivät siellä. Ihmeeksemme laulaja oli lavalla humalassa. Vaikka kappaleen sanat ovat jonkin verran valoisammat, siinäkin saa sen kuvan, että elämästä nautitaan vain hetikttäin: 

” Nosta kasvot ylös sateeseen, Katso lintujen lentoa, Ne ei kylvä, Ei ne satoa korjaa, Mut niil on tarpeeks kaikkea. Kiivetään kukkulalle, Sieltä näkee ohi kaupungin, Silloin, muistat mistä tullut oot, Ja minne palaat takaisin.”

Tyttäreni oli myös puoli vuotta Suomessa, ja muistaakseni hän kuunteli vain iloisempaa pop-musiikkia. Annoin hänelle PMMP duon parin levyn kokoelman lahjaksi yhden reissun tuliaisina. Tytöistä Paula Vesala jatkoi edelleen sanoittajana vuodesta 2015 eteenpäin, Mirasta en ole niinkään kuullut. Mutta hienoa että Suomessa on näitä vahvoja naisiakin esiintymässä, ettei kaikki jää näitten Yön kaltaisten miesten ja metallia soittavien tuskaisten miesten jörötykseen.

Mutta tässä kuitenkin se iskelmä.

No niin, se popista. Jäädään tähän.

Vuoden 2010 Urkki-pakina, Amerikan Uutiset

Kuvaa klikkaamalla lukukelpoinen versio

Teron Torvest pakina vuodelta 1997

Amerikan Uutisissa painettu pakinani vuodelta 1997. Päätoimittaja ja omistaja oli silloin Sakri Viklund.

Lisään vielä pakinan vuodelta 1994. Se on luettavissa klikkaamalla kuvaa, muuten teksti on liian pientä.

Samassa kevään 1994 numerossa oli Lempi Wilsonin "kansankirje," kuten näitä yleensä toimituksessa kuvattiin. Valitettavasti valokopioni pisti sen poikki alareunasta. kuitenkin se on varsin tyypillinen avustajan kirje siltä ajalta. Klikkaamalla kuvaa saa suuremman kuvan.

Amerikan Uutiset

Chicago 1967

 Chicagon alue, 1970

Lähdimme siirtolaisiksi jotenkin vahingossa. Isäni tosin oli vakavissaan heti alusta, ja vaikka tarkoitus oli tutkia hänen alaa noin vuoden yliopiston alaisena, isäni oli hankkinut siirtolaisviisumin siltä varalta, että opiskelu ja tutkimustyö menisi hankalaksi ja hänen olisi haettava työtä heti. Tämä vuosi meni hänellä Austin, Minnesotassa äkkiä, olimme äitini kanssa mukana vasta kouluni päätyttyä toukokuussa. Asiasta on selvennystä toisessa pakinassani. PAKINA

Olimme aivan sattumalta osavaltiossa, jossa oli melkoinen määrä suomalaisia siirtolaisia. Menimme kesällä 1966 matkalle pohjoisemmaksi, sillä vanhempani olivat saaneet selville, että New York Millsissä olisi suomalainen lehti ja muutakin. Lehti tosiaan oli, isäni kävi jututtamassa omistajaa, Russel Partaa. Vielä 1978 isäni Pentti oli yhteydessä Partaan, ja painatti kirjasen esihistoriasta siellä omakustanteena. Sitä myytiin pikkuilmoituksella Amerikan uutisissa sinä vuonna. New York Millsissä oli silloin vielä julkinen sauna, mutta mitään muuta en matkasta muista. Paikkakunnalla oli silloin noin 800 asukasta. Äitini tilasi kuitenkin lehteä noin kaksi vuotta.

1970-luku: Olimme uutta polvea siirtolaisina. Olimme tulleet maahan lentäen. Lentäminen ei kuitenkaan ollut siihen aikaan tavallista. Isäni jopa ajoi meidät aina New Yorkiin vieraillessamme Suomessa kesän. Äitini liittyi myös Suomi-seuraan, jonka charter lennoilla vierailtiin synnyinmaassa. Sen lentoja oli vain kesällä, ja niistäkin oli aina ilmoitus Amerikan Uutisissa. Lehti pysyi ajan tasalla niin vanhan polven kuin uuden polven asioissa. Itse en lukenut lehteä alkuvuosina. Äitini saattoi leikata irti jonkin pakinan luettavakseni. Rupesin lopulta lukemaan vain toimittaja Topi Halosen pakinoita. Laura Riippa oli lehden sihteeri ja tietääkseni Topi kirjoitti ja kokosi lehden. En ole tietoinen Russel Parran taidoista suomen kielellä, mutta Parta Printers julkaisi myös paikallisen lehden englanniksi. Topi Halosesta sain vuosien varrella selville sen verran, että hän oli minnesotalainen nuori mies, joka sai jostain idean lähteä Suomeen. Hänet palkattiin Turun Sanomien toimittajaksi. Suomessa hän meni naimisiin, ja hänellä oli siellä ainakin tytär. Avioliitto kariintui, ja Topi palasi Minnesotaan. Kokeneena lehtimiehenä hänelle järjestyi paikka lehteen. Topi kuitenkin kirjoitti pakinaa nimeltä Topin Torninsta sekä Amerikan Uutisiin että Turun Sanomiin 70-luvun alussa. Pakina oli siis aivan sama, mummoni Turusta lähetti sen kerran minulle lehdestään. Topin pakinat olivat humorisitisa kuvauksia ihan tavalliseta elämästä, Topin ympäristöstä Minnesotassa. Muistan ainakin Topin kertomukset iäkkäämmästä porukasta, joka elää ”sosiaalisokerilla,” eli social securityllä.

Lehti ei ollut tällä kaudella mitenkään poliittinen. En muista Suomen uutisissakaan esiintyneen juuri mitään kantaa, jutut olivat asiapohjaisia. Politiikassa mainittiin vaalin tulokset ja seuraavan vuoden kaavaillut muutokset. Pääkirjoituksia en itse lukenut koko 70-luvun aikana.

Lehden päätehtävänä näin siirtolaisten toiminnan ja arkipäivän kuvaamisen. Tapahtumista oli ilmoituksia kautta maan: Kaliforniasta, Seattlen alueelta, Chicagosta, New Yorkista (heillä tosin oli oma lehti), Floridan länsipuolelta New Port Richeystä sekä Lantana-Lake Worthin alueelta. Wisconsinin, Michiganin ja Minnesotan tapahtumista oli ilmoituksia koko ajan, sekä pakinan muotoisia selostuksia kokousten ja juhlien jälkeen.

Isäni oli innokas Floridan kävijä, ja tiesi Miamin puolen tapahtumista. Kävimme kesälomalla Floridassa parikin kertaa ollessani alle 16-vuotias. Menimme kahteen kerhotaloon. Lehteä toimitetiin edelleen Minnesotassa, mutta sen kappaleita oli suomalaisessa leipomossa. Itse tiesin Levy-Lassen (Lasse Sjöström) myyvän suomalaisia levyjä. Löysin Lassen ja levypinot Floridalaisen motellin konttorista.

Suomalaiset alkoivat olla jo seuraavan polven väkeä tultaessa 80-luvulle. Ikäiseni suomalaisuudesta kiinnostuneet eivät juuri osanneet paljon suomea, ja pääpaino siirtyi sitten muuhun kulttuuriin. Keittokirjoja, omakustanteita englanniksi (Jingo Viitala Vachon ja muut), oppikirjoja niille jotka halusivata oppia suomea, musiikkia, kansantanssia, käsitöitä, kaikkea oli tarjolla. Lopulta keksittiin koko maan kattava Finn Fest, jossa nämä uudemman polven suomalaiset, siirtolaisten lapset, saivat olla mukana kulttuurissa. Amerikan Uutiset ja muut lehdet tukivat tätä toimintaa vahvasti, joskus koko numero oli omistettu festivaalille 80-luvusta eteenpäin. Lehden siirryttyä Floridaan, paikallista festivaalia ruvettiin mainostamaan. Sekä Finn Festiin, että Floridan tapahtumiin hankittiin esiintyjiä Suomesta asti. Finn Festissä esiintyneet Miljoonasade saapuivat festivaaliin luultavasti Suomen valtion kustantamana. Festivaalilla ei sitten siinä pisteesä ollut heille edes palkkiota. No, amerikanmatkan sitten saivat.

Floridan Miamin puolelle on vuosien saatossa muodostunut suomalainen yhteisö, jolla on oma historiansa. Nykyään eläkeläisten lisäksi aluetta mainostettiin suomalaisille lomapaikaksi, joten näitä ”lumilintuja” saapuu aluelle sekä Amerikasta että Suomesta. Järjestötoiminta on edelleen vilkasta. 

Suomalaista kirkko- ja muuta toimintaa on edelleen jonkin verran pitkin maata. Kuitenkin ne voivat itse ilmoitaa toimistaan nettisivuillaan. Mitään lehteä ei tuohon tarvita. Niinpä lehden toiminta on nyt keskittynyt paljolti Floridaan, vaikka Finn Festiä edellen kuvataan, ja toimittaja/omistaja kattaa muuta maata esimerkiksi urheilu-uutisin. Lehden tulevaisuutta hankaloittaa varsinkin postimaksujen nousu. Pienellä tilaajamäärällä postimaksu taitaa olla samaa luokkaa kuin irtonumeon hinta.

Floridan omistajien joukosta muistan Aarne Aaltosen, joka saapui USA:han samoihin aikoihin kuin meidän perhe, ja piti leipomoa Massachusetissä ja Floridassa. Hänen jälkeen lehden omisti toimitaja Sakri Viklund, joka saapui Floridaan 1991 ja jatkoi 2000-luvulle. Mikko Koskinen on nykyinen omistaja. (2021: Lehden toimittaminen jatkuu vaikeissa pandemian kauden olosuhteissa melko hyvin. Omistaja on positiivinen lehden jatkuvuudesta).

Olen edelleen lehden avustaja. Liitän pakinani vuodelta 1997 esimerkiksi muualla: ESIMERKKIPAKINA

Lisäksi URKKI-PAKINA

Olen ollut yhteydessä henkilöön (Ville), joka toimitti 2000-luvulla Amerikan Uutisten nettiversiota vuoden pari. Se ei ollut onnistunut hanke. Suomalaiset kyllä tapailevat toisiaan netissä, mutta helpommin vaikka Facebookin ryhmissä.

Keskilännen pohjoispuolen suomalaisen kulttuurin raportointiin (ja paikallisiin mainoksiin) voi nykyään prehtyä Finnish American Reporter-lehden kautta. Se julkaistaan vain englanniksi ja oli Hancockissa olevan Finlandia Universityn yhteydessä:

https://fahc.finlandiafoundation.org/far/

Esa Järvi, 2020

Pakinoitsijana siirtolaislehdessä ja perheeni vaiheet USA:ssa

Kirjoitin Amerikan Uutisiin pakinoita ensin 80-luvun lopulla ehkä kerran kuussa, sitten 1990-luvulla viikottain. Lehti on vaihtanut omistajaa useita kertoja, ja vanhemmat kirjoittajat ovat poistuneet kuviosta. Itsekin olen nyt eläkkeellä. Tein hiljattain yhteenvedon vaiheistani lehdelle. Lainaan sitä alla kokonaisuudessaan.


PAKINOITSIJAN VAIHEET

Luin tässä pakinaani ”talvista touhua” ja huomaan, että toimittajalle oli epäselvää missä asun. Asun Nebraskassa, joka on tätä maisseipeltojen preeriaa. Vaimoni on amerikkalainen, mutta puhuu kyllä tanskaa ja ruotsia. Olemme nyt hänen kotikaupungissaan.

Edelleen asiaa mietittyäni selvisi, että lehden lukijakunta on muuttunut melkoisesti 20 vuoden aikana. Olen näitä pakinoita kirjoittanut jo 80-luvun lopulta. Ne olivat koneella kirjoitettuja ja löin jopa ääkkösten merkit päälle lainausmerkillä. Vaimolla oli fax joten faksasin ne sinne Floridaan. Mutta kun olen niin vanhan ajan siirtolainen, täytyy mainita, että kävin vanhempieni mukana Parta Printersissä New York Millsissä jo 60-luvulla. Meille tuli Amerikan Uutiset Minnesotasta. Isäni tapasi Russel Parran ja toimiston puolella Laura Riipan. Olimme silloin tilapäisesti Minnesotassa. Lopullisesti muutimme vasta 1969 Chicagoon, jolloin olin 15-vuotias. Päätoimittaja Topi Halosen kanssa juttelin pari kertaa puhelimessa tämän viimisinä vuosinaan. Lastemme kesäleiripaikassa Salolammessa (Minnesota) löysin pari vuotta sitten Laura Riipan vanhoja kirjoja kirjastossa. Etsin pari vanhaa kirjoitustani jotka olen tallentanut vuonna 1997. Liitän ne tähän alle. Niissäkään ei ollut ”ääkkösiä”, korjasin ne juuri oikeaan asuun.


VAIKUTTAVA KAARI (1996)

Olemme asuneet St.Louisissa vuoden. Joka viikkopäivä ajan Eero Saarisen suunnitteleman kaaren ohi. Lopulta menimme tätä kaarta läheltä katsomaan. Kaari on läpileikkaukseltaan kolmio. Juuressa kolmio on noin kaksikymmentä metriä kanttiinsa, ja pinta on terästä. Ylös ajetaan hissillä, jossa menee koreissa kerrallaan 40 hengen ryhmä. Ylhäältä kolmio on 17 jalkaa joka sivulta. Näköalatasolla olo on kuin lentokoneessa. Katsotaan ulos alle 50cm korkeista ikkunoista ulospäin nojaten. Korkeutta on lähes 200 metriä.


Saarinen itse ei nähnyt kaarta edes rakennusvaiheessa 60-luvulla, hän kuoli pari vuotta aikaisemmin. Itse kaari sopii ihmeen hyvin vielä kaupunkikuvaan. Muu 60-luvun moderni arkkitehtuuri, kuten vaikka Turun sen aikainen "KOP-kolmio", tuntuu nyt vanhanaikaiselta.

Kaari on muistomerkki siitä, kun Jefferson osti Louisiana-alueen tästä länteen päin aina valtamereen asti. Kaaren juurella on aiheesta museo.

Tämän tapaisia jättihankkeita, pelkkänä muistomerkkinä, harvoin rakennetaan. Nykyiset poliitikot näkisivät vain yhden alueen suosimista tällaisessa. Helpommin tuollaisia rakennetaan maailman näyttelyiden yhteydessä, jossa hankkeella uskotaan olevan maalle mainosarvoa.

Maailmannäyttelyissä olen käynyt vain kerran, Montrealissa. Siitä jäi muistiin monorail-juna. Sellaisia ei silloin ollut paljon muualla. Junasta ylhäältä näimme Pohjoismaiden yhteisen vaatimattoman rakennuksen. Sen eteen tuotiin limusiinilla juuri silloin suomalainen poliitikko. Neuvostoliiton osastolla oli näytteillä pari satelliittia. Myös muistan näyttelyyn Kanadan toimesta laitetun esittelyn narkomaaneista. Voin jopa kuulla mielessäni musiikin, joka siellä soi. Taisi olla juuri se kuuluisa hippivuosi, "summer of love".

Kun julkisista varoista tehdään näyttely, kulttuurikaupunki tai muu sellainen, siinä ei ole varaa epäonnistua. Niin moni niissä käy, että kritiikki on murskaava. Luulisin, että hieman odotettua pienempi, mutta laadukas esitys toimisi parhaiten. Helsingin kulttuuriviikoista tehdään pitempää tällä kertaa, oli kai luvassa kovasti Sibeliusta. Mitenkähän käy Helsingin Euro-kulttuurikaupunkina vuonna 2000?Jotenkin tuntuu, että näihin on vaikea saada ulkomaisia kävijöitä.


RUUKUSSA (1995)


Olin tässa pari vuotta sitten matkalla työpaikkaa etsimässä. Joku kysyi matkallani mitä harrastan. Jotenkin piti selostaa, ettei sitä pikkulasten kanssa mitään omia aikuisten asioita ehdi harrastella, lapset on se harrastus. Suurempi homma sitten on valmistaa huushollimme muuttoon siinä ohella.

Kun kerran lähtee siirtolaiseksi, ei ne juuret koskaan ole aivan yhtä syvällä kuin ennen. Muutamia tuttavia on tullut tässäkin kaupungissa, mutta juuret on jo taas revitty irti. Muutto johonkin suuntaan on enne syksyä edessä. Istumme nyt kukkaruukussa, ja odotamme mihin meidät voisi nyt istuttaa. Olen näitä keskilännen kaupunkeja verrannut, ja itselleni joku Indianapolis, Columbus, Cleveland, Cincinnati, St.Louis , Minneapolis tai Milwaukee on se ja sama. Lähinnä vertailen miten liikenne pelaa ja miten työmatka sujuisi.

Jos olisin samassa tilanteessa Suomessa, täytyisi töitä hakea Ruotsia, Tanskaa ja Saksaa myöten? Moniko suomalainen on sellaiseen valmis? Täällä USA:ssa onneksi puhutaan koko maassa samaa kieltä.

MOVING ON (1996)

Olimme käymässä entisessä kotikaupungissamme Ohiossa. Poikani, 5-vuotias,oliinnokas näkemään parhaan kaverinsa Annie-tytön. Itsellämme oli sekavammat tunteet, emmekä edes ilmoittaneet kaikille tutuille tulevamme. Olimme Annien perheessä viikonlopun, ja suurimman osan ajasta heidän talossaan. Kävin yhdessä kirjakaupassa, mutta muuten en ole kaivannut mitään tästä entisestä kodistamme.

Kaikki samat liikkeet ja palvelut löytyy uudesta kaupungistamme. Missään nimessä en halunnut nähdä entistä työpaikkaani, on kuin olisi ottanut siitä eron. Vanhaa taloammekaan emme halunneet nähdä.

Jotenkin siirtolaisena on jo tottunut olemaan kiintymättä tavaraan. Hyvät tuttavamme mahtuivat yhden pöydän ääreen, vaikka pari puuttui. Sen enempää ei siteitä ole jäänyt.Ainoastaan poikani takia enää käymme Ohiossa.

SIIRTOLAISENA: selvennys alkuvaiheistamme 1966-1989

Lähdimme siirtolaiseksi ollessani 12-vuotias. Muutimme ensin Minnesotan alareunaan, Austiniin, missä isäni teki vuoden tutkimusta elintarvikealalla. Sen jälkeen muutimme Chicagon alueelle. Vanhempieni selvittäessä mitä rupeamme pitemmän päälle tekemään asuin äitini kanssa Roihuvuorella vuoden 60-luvun lopulla. Palasin vanhaan kouluuni siellä, mutta eri luokalle kuin jossa olin ennen ollut. Yhdessä kesässä jouduin vielä keräämään kasvit päästäkseni luokalle ja jatkaakseni lukioon. Keräsin ne 80 kasvia ja prässäsin kiireellä. Jouduin se lisäksi todistamaan, että osaan suomea ja ruotsia ehtolaiskokeessa. Ruotsi oli oikeastaan helppo kun osasin jo hyvin englantia. Pääsin yläasteen viimiselle luokalle. Kouluvuoden jälkeen en jatkanut lukioon, sillä äitini sanoi palaavamme Chicagon alueelle. Isoäitini, joka asui myös osakkeessamme, kuoli sinä talvena, joten esteitä muuttoon ja osakkeen myyntiin ei ollut.

Tässä kuva itsestäni Chicagossa noin 13-vuotiaana, ennen sitä Suomen vuotta. Isälläni oli tämä Mustang pari vuotta. Asuimme itse Chicagossa silloin, ja minä ja äitini pystyimme liikkumaan paikallisjunalla ihan keskustaankin. Äitini teki ostoksia keskikaupungin tavarataloissa.





Vuonna '75 isäni alkoi yksityisyrittäjäksi. Hän kasvatti akvaariokaloja "farmilla" Tampan lähellä. Noin kymmeneen vuoteen vanhempani eivät ottaneet pidempiä lomia, hyvä kun pari päivää saivat. Isäni vaikutti tyytyväisemmältä, silti.

Nyt äitini sai lopulta Floridassa oman kodin. Floridasta tuli pisin asettumisen kausi, ja vanhempani jotenkin sopeutuivat paikalliseen elämään. Ystäviä oli myös suomalaisia siirtolaisia. Eräät hyvät tuttavat asuivat Gainesvillessä, olin heidät vanhemmilleni esittänyt. Pariskunnan nuorehko nainen opasti äitiäni kovasti näkemään hyvääkin Amerikoissa, vaikka heillä oli esimerkiksi saman tyylinen maku sisustuksessa, siis suomalainen, moderni.

Kävin Floridassa noin kerran vuodessa, ja asuin muutaman kuukauden keväällä 75. Tein ulkotöitä siinä kalafarmissa kolme kuukautta. Kävin sinä kesänä Suomessa Suomi-seuran charter lennolla. Ulkomaan lennot olivat vielä tavalliselle kansalle silloin kalliita. Meillä oli tavaraa varastossa isäni tutun tehtaan ullakkovarastossa. Tuttu oli myymässä rakennuksen, ja minä ainoana perheestämme selvitin minne roina kannetaan. Muut eivät käyneet Suomessa 75-80 välillä muuta kuin äitini kävi kerran.

Minä opiskelin parissa paikkaa Keskilännessä, löysin sitten työpaikan, menin naimisiin 1983. Niin minulta kuin vanhemmiltanikin "kiertolaisuuden" tunne oli tässä vaiheessa kadonnut. Lopulta olin Ohiossa ensin vaimon ja sitten kahden lapsen kanssa, ja taas oli muutto selvänä edessä.

Äitini asui USAssa 66-90. Isäni kuoli 1989. Äitini sairasteli ja joutui muuttamaan Suomeen. Hänen kaikki lähimmät tuttavat Amerikan vuosina olivat suomalaisia. Äitini asui lyhyen aikaa Suomessa, ja sekin muistojen kaunistama maa sitten jotenkin romahti, epäkohdat oli enemmän mielessä.

Hipit rautaa..bändit 70-luvulla

Tuli mieleen josain foorumilla, että vaikka me ajattelemme progebändejä taitaviksi soittajikis, nykyisen metallimeiningin ja fantasian (Nightwish) ohella 70 luvun alussa oli edellleen Vietnamin sota ja rauhanaate,

Wigwamin musiikissa tämä tuli Jukan teksteissä uskonnollisena esille.

Myös Jimin teksteissä idea vilahteli:

Atomic man, embossed on hues of
Money greens that swell and ooze, will
Scratch his chin as if to muse that
All this winning meant to lose
Though he slaved and hate his dues
Here he was, no time to choose
A way to change and try to fuse him-
self into the way the queues around him

"Attack you fools!" the captain bawls
"I have your heads upon my walls!"
Rows of heroes crouch to crawls, bomb
Bamboo huts and village halls, smash
Ping-pong bats with cannon balls, as
Ali-Baba's sheiks and sauls
Debag Goliath as he falls
While the Statue Of Liberty climbs and mauls everything

"Champagne for the heroe whore
And watch your step in all that gore
But not too much, he'll scream for more"
El pres. advices from the door
"For though he's filled from skin to core
It's not enough he'll whine for sure, so
Say it's we who keep the score, and
nail him back upon the floor, yeh"

So there he works, still at large
Behind his smiles and his camouflage
Of nice white coats and college grades that
Hide blue suits with golden braids
And though I hope the smell just fades
It does not go but leads to raids on
Bamboo huts in country glades
Where the people use the grass for blades, ain't that something

Nikolai Gogol

Nikolai Gogol

Nikolai Vasilievich Gogol (1809-52) was a Russian writer, who was born in an era where European nations with rulers such as Nicholas I were fearful of revolution and tightened up censorship of published works. Gogol’s father died when he was fifteen, but he finished education in Ukraine and headed to St. Petersburg for a career in the Czarist bureaucracy. He fancied himself an actor or a painter, but it was obvious his skills were with words. His skill in describing people led to many a character in his book sketched out by artists of the period. It took him no time to realize that his job would stifle any personal development and even the salary prospects were poor. He attempted creative work in the two or less years he worked as a government official. Most letters to his mother begged for another three hundred rubles.

His first stories were derived from his native Ukraine, as those were popular in Russia at the time. Pushkin preceded Gogol, but otherwise the state of Russian literature was poor. People read many a book of German poetry and fiction as harmless entertainment.

Gogol developed literary relationships in St. Petersburg and published regularly in literary journals. Eventually some stories were collected in book form, and he was accepted into the literary circles and educated circles all the way up to the royal family. He taught in a girls’ school and worked as a tutor at other times.

Gogol’s books are full of fussy majors, landowners, peasants and other colorful characters described to the tiniest detail. If his heroes were vain, so was Gogol. If they had particular habits of eating and consumed a variety of Russian and foreign foods, so did Gogol. He suffered from anxiety, travel discomforts, health problems and endless little things that occupied his daily routines. He was not a particularly easy person to be with, but he did always have Russian friends, especially during his years abroad.

Gogol’s relationships with women were usually with the wives of his friends and supporters, and members of the Czarist nobility. He was never known to have a physical relationship with a woman, and his intimate matters are mostly speculation.

Gogol was in fact patriotic and fairly religious and at times superstitious. His works reflect an attitude to the Russian bureaucracy, but his notions of improvement for Russia must be categorized as rather strange. His private letters were published at one point, after careful editing and censorship. People took his writings as satire and criticism of certain classes in Russia. The Inspector General took some work to publish, but mysteriously Nicholas I himself approved it. The Czar then soon forgot all about Gogol and his plays. The play as well as many of his works are humorous, but writers who followed him warn us not to treat him simply as a humorist. Gogol himself did not enjoy the attention the play got as a sort of criticism of the system, and he made one of his many escapes abroad. He merely wanted some fame, not any label as a revolutionary of any sort.

The Overcoat remains a work that easily portrays Russia of the time and the underclasses. The scribes and offices in it are pretty much what Gogol saw when he arrived in the capitol as a young man. Despite his flaws, there was not a comparable writer in his day. Dostoevski was released from prison in 1854 and published his major works in the 1860s.

One can read the biographies of many writers and find the person not quite what you expect. This is true of Gogol but is even true of Mark Twain, for example. We all have our failures. I find it best to read the material, but then give the greater weight to the works, not the writer and his failures or quirks.

Survival

Sparrows

In our neighborhood I found a bluebird box with sparrows in it. About a week ago there were three nestlings in it. Yesterday there was one barely alive and today nothing. The parents remover the nestlings that do not survive. Sparrows can feed on seeds but they feed their nestlings insects and caterpillars. Last week was a cool week. They had to survive themselves to try nesting again.

Sparrow's nests are often round shaped with a a roof over and just the opening on the side.

Bluebirds

Out South side birds are doing well. In what I call Box 13 are five nestlings. The mom never left the nest on previous visits but on a warm day like today the nestlings were alone, content from the morning feedings and sleeping. In fact the dad came by with food and nobody responded so he ate it himself. The dad is in some brush not far from the nest:

Here is the mom on the nest when she still had eggs.  

 

And the resting nestlings. The Box 13 family. 

There will more pictures of the Box 7 family soon enough, There was a similar clutch inside. Here is just the box. I have never seen the female but she kept the eggs warm through the cold spell. I have a picture of the empty grass nest from it in the previous blog, look back.

The birds seem to like the compact boxes. Some bigger boxes are available and some brand new. One more box (2) had five eggs in the South end. So we are expecting up to 15 nestlings on the South side (now locked at the bridge)

Swallows

Swallows were fighting over Box 1 on the South side and Box 11 on the North side. Up to three males circle the box, land, go inside and so and. This is just to show to a female that "I have a nest box". I believe he does not make any nests. 

The surprise of the week was a swallow's nest with nestlings when all the other swallow nests do not even have eggs in them. Among the feathers (sign of swallow nest) were some sleeping nestlings. 

The swallows must have found enough insects to feed the nestlings and themsleves. In bad weather, bluebirds can find berries. I think these swallows may be able to eat some vegetable matter as well. Of all the swallows, these are the most song bird like and have feet to land and walk on unlike useless barn swallow feet. In the swallow category, I found a dead male in a box. The birds roost in empty boxes all year, This one was probably old or sick. I have to remove some dead things once in a while. If eggs start to rot they have to be taken out.

All in all, life goes on. People running in bluebird lines have always been impressed that they seem to plan well and rarely abandon eggs and never nestlings. It is all  a matter of survival and doing your job. People the study bluebirds say they live one or two years and very few nest and live to the third year.

KALIFORNIASSA


Olin San Franciscossa noin viikon. Saavuin sunnuntaina, mutta olin perillä vasta illalla. Vähän kirjakaupan tarkastusta ja simppeli ateria. Pummeja oli heti kun tuli metrosta ulos. Need 99c for ransom, wife was kidnapped. Pahvilapussa.

Busseissa liikuin vain kerran, Golden Gate puistoon. Paljon häiriintyneitä ihmisiä bussissa, tappelukin syntyi. metroista ne pysyvät pois.

Kokousaamuna parrakas, pitkätukkainen pikkasen nuhjuinen mutta muuten aika normaali mies, parikymppinen, huuteli ”Bitch” ja ”You are not so special!” Katsoin mikä se siellä, 50m päässä. Samanlainen parrakas mies. Tämä Convention Centerin edessä.

Kokouksessa on wifi, ihmisiä istuskelee kokolattiamatolla nurkissa kahvin ja läppärin kanssa. Kahvi on 5 dollaria.

Käyn Berkeleyssä, vanhassa ylipistossani, metrolla. Kampuksen alareunasa viidakkomaista, eukalyptuspuita. Kampus ei herää, onkohan kevätloma.

Pyysin aamuherätyksen, ja kai ne jonnekin soittikin, mutta ei mulle. Herätyskello oli jotenkin sotkettu, mutta heräsin. Vedettävän matkalaukun kanssa metrolle noin viisi korttelia.

Olen työmatkalla, tsekkaan laukun, otan kassin koneeseen. Muut tunkevat isoja laukuja ylätiloihin pitkän aikaa, kun laukusta saa maksaa tsekattuna 25 dollaria.

Mutta vielä turvatarkastus. Olen jo pari vuotta mennyt ekalla läpi, kaikki vaan kassiin kelloja ja lompakoita myöten. Kengät muovifatiin joka menee koneesta läpi. Clueless pariskunta touhuaa pitkän aikaa edestakas. Olivat etelään, johonkin tropiikkiin menossa. Liikaa laukkuja, huomasin jo aikaisemmin.

Koneessa oli noin 150 kiloinen nainen. Tämä lykättiin ikkunaistuimelle ja taisi istua siinä koko neljän tunnin lennon. Käsinoja oli nostettu ylös. Keskimmäisessä ei istunut kukaan.

HISTORIAA: SUOMI JA EUROOPPA

Olen pari kuukautta selannut erinäsiä historian kirjoja. Kartastot ovat valaisevia, niistä näkee ainakin 2000 vuoden takaa pohjoistenkin kansojen siirrokset ja elinolot. Suomessa asutusta oli jo kivikaudella, silloin kun maa oli osin veden alla siellä.

Vuodet 300-1000 ovat keskiaikaa, ja Paavin asia alkoi vakintua frankkien kuninkaan johdosta. Kristinusko oli enemmänkin väline jolla valloittaa pakanuuden kansoja. Itse paavin paikkaakin siirrettiin poliittisin perustein.

Vuosina 1000-1500 Suomen aluekin tuli mukaan Euroopan politiikkaan. Kuninkuudessa ja Kalmarin unionissa oli selvänä Tanskan ja Ruotsin temppuilu vallan tavoittelussa. Siteitä manner-Eurooppaan tehtiin. Jopa Suomessa muutama väärin sitoutunut herra mestattiin, kuten Tukholmassa.

Aikoinaan Ruotsi ajautui pitkiksi ajoiksi Ranskan kumppaniksi. Eri kausina Ranskalla oli tavoitteita valloittaa Eurooppaa. Puola sai kokea tuon, samaten Saksan eri alueet. Ranska oli looginen kumppani, ja Ruotsin osa oli pitää kasvava Venäjä aloillaan. Se ei ollut ennen vuotta 1700 kovin kehittynyt, mutta Pietari Suuri aukaisi portin Baltian merelle. Tämä huomattiin.

Moninmutkaisin on tilanne siinä vaiheessa kun Ruotsin politiikka alkoi muuttua, 1700 luvun kuluessa. Hatut ja myssyt lietsoivat sotaa ja rauhaa, ja takapiruina oli aina Ranska ja Venäjä. Ne lahjoittivat vaaleihin rahaa. Kuningas oli osan vuosisadata heikoilla. Vallankumouksen hankkeita oli monella puolella 1700 luvun lopussa. Kuningas kuitenkin säilyi Ruotsissa, ja Tsaarikin sai yhden hattujen ehdokkaan valtaistuimelle.

Napoleonin sodissa Venäjä pelasi ovelasti maa kerrallaan politiikkaa. Napoleoniin oltiin koko ajan kontaktissa. Kun Napoleonin teki rauhansopimuksen, Venäjä kai katsoi Suomen silloin kuuluvan itselleen*. Suomen sota. Venäjä oli jo kertaalleen miehittänyt koko Suomen sitäkin ennen.

Ruotsin suurvallan aika oli jo ohi 1800 luvun alussa. Se kuitenkin piti rajoistaan kiinni, ja ehti kerran vielä valloittaa Norjankin. Suomessa oli armeijoita ja omaisuutta. Suomalaiset olivat kahta kansaa, talonpojat kuninkaalle uskollisia ja oppineet olivat oman linjan miehiä. He näkivät ettei ole suurta eroa kuka omistaa maan. Sodan tultua taistelut olivat varsin erilaisia. Toisissa tosissaan puolustettiin maata, toisissa säilytettiin kuninkaan armeijaa tuholta. Suomenlinnan puolustuksesta on monia tutkielmia. Se luovutettiin. Venäjän käsissä se sittemmin toimi melko hyvin. Siis itse linnoituksessa ei ollut vikaa. Turhaan odotettiin laivaston apua.

Siis tsaariin ja Napoleoniin ei ollut luottaminen, ja Ruotsi oli menettänyt monet muut liittolaisensa. Kenties ruotsalaisista ei niin edes tykätty. Napoleon kyllä ehti vielä hyökätä Venäjällekin, mutta se oli vaikea alue pitää kurissa, retki oli tulokseton ja miehiä menetettiin. Mutta liittolaiset olivat siihen aikaan tuollaisia. Oltiin keisareita ja kuninkaita ja sukulaisia.


Tosiasia on että Ruotsin ja Suomen aluetta ei koskaan tultu Ranskasta tai Englannista puolustamaan tai valloittamaan tai paljon edes avustamaan. Ne olivat kaukana, ja tulivat paikalle vain laivastolla. Venäjä ja Ruotsi ovat ainoat jotka alueella ovat koskaan touhunneet sotatantereilla, ennen toista maailmansotaa. Mannerheim sai Saksasta apua 1918, mutta 12000 saksalaista olivat hänen alaisina.

*wiki:Sodan syynä oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen.