SIIRTOLAISENA
Olin pyydetty pitämään lyhyen esitelmän siirtolaisuudesta seuralleni Ohiossa. Keräsin tusinan diaa alkuajoistamme Minnesotassa. En kuitenkaan koskaan ole päässyt selville siitä, mikä oli se sysäys, joka johti meidän muuttoon USA:han vuonna 1966. Asiasta vain ilmoitettiin minulle, 12-vuotiaalle.
UUSIA HAASTEITA (1966-1970)
Isäni oli OTK:n margariinitehtaalla Helsingissä teknillinen johtaja. Vaikka hänellä oli laborantteja apuna, hän oli myös firman "tutkimusosasto". Kaupallisen pomon kanssa hän toi markkinoille tuotten nimeltä "Solive", joka taitaa edelleen olla tuotenimike. Isälleni olisi ollut turvattu työpaikka kymmeniä vuosia, ja hyvä eläke. Opinnot olivat häneltä osittain jääneet kesken, ja sen perusteella hän haki stipendiä Minnesotassa, ja sai sen, 40-vuotiaana. Kävi ilmi, ettei oppiarvot Suomessa ja USAssa olleet aivan samoja. En usko opintojen olleen mikään pääsyy, mutta ilmeisesti hän halusi "uusia haasteita", kuten sanotaan.
Olen siirtolaisuuttamme jonkin verran pohtinut vuosien aikana. Tuttavani Hans piti puheen siitä, miten hän tuli perheineen Ohioon vuonna '52. Isälläni ja Hansilla kummallakaan syy ei ollut niinkään talodellinen. Kumpikin oli saanut "Amerikan kuumeen" yli kymmenen vuotta ennen muuttoa. Isäni oli Oklahomassa vuoden opiskelemassa 50-luvun alussa. Vuotena '66 kun lähdimme, Suomesta muutti pois noin 2000 henkeä muualle kuin Ruotsiin. Isäni lähti Austiniin, Minnesotaan ennen äitiäni ja minua tammikuussa '66 ja lähetti kuvan itsestään valtaisan tuntuisen Ford Galaxien edessä. Sen hän osti käytettynä. Kuvien perusteella elämä oli kuin Leave it to Beaver-sarjassa televisiossa. Saavuimme New Yorkiin äitini kanssa syntymäpäivänäni, ja katsoimme Amerikkaa autoreissulla viikon verran. Minnesota oli kuten olin odottanut, joten aloin elää tätä Leave it to Beaver-elämää.
Aikamoinen shokki oli asettua Minnesotan pikkukaupunkiin Helsingin alueen jälkeen, jossa liikuin jo kaverin kanssa bussilla kaupungilla. Amerikkalaiset nuoret ovat edelleen aika riippuvaisia vanhempiensa kyyditsemisestä 15 vuotiaaksi asti. Esitelmääni valikoin tältä ajalta dioja, joista Kodakin kehittämät olivat säilyneet hyvin. Jotkut halvelmalla kehitetyt olivat haalistuneet, ja värit muuttuneet oudoiksi. Vähän samoin on käynyt muistikuvilleni tuosta ajasta. Tunteelliset seikat ovat jotenkin hämärässä, mutta muistan käytännön asioita melko hyvin.
Muistan, että uuden kielen puhumienen oudostutti ainakin kuukauden. Sen jälkeenkin arkailin vastata vaikkapa koulutunnilla. En alussa millään halunnut mennä esimerkiksi ostamaan jotain. Jo yhden jäätelön osto oli tuskaisa. Vanhempani käskivät mennä ostamaan itselleni tötterön jäätelöä. "Vanilia ice cream", pyysin. Vanilia ei ilmeisesti kuullostanut ”vanillalta”. Pölhön tuntuinen finninaama toisti vain "huh?", kun yritin sitä ostaa. Lopulta osoitin sormella.
Silloin alkuviikkoina isäni jopa maksoi 2 senttiä sanasta jotka puhuin vieraille englantia. Pihapiirissä aloin puhua lapsille. Lapsia oli pienessä vuokratalossa muutamia. Eräs pari vuotta vanhempi tyttö rupesi jopa opettamaan mulle jostain kirjasta englantia. Kun en sitä niin osannut (koulussa siihen asti oli vuosi ruotsia ja olin opiskellut kotona englantia äitini opastuksella), hän opetti minulle matematiikkaakin, ja hämmästyi kun osasin kaikki hänenkin luokan laskut. Olin koko ensimmäisen kesän koulussa. Siellä oli luokka lukuhäiriöisille, niiden kanssa olin pari tuntia joka päivä. Opin sinä kesänä sen verran englantia, ettei se sitten ollut ongelma syksyllä kouluun mennessä.
Meitä auttoi kovasti sopeutumaan erittäin ystävälliset naapurit. Mies oli älykäs ja perhe muutenkin ihan mallikelpoinen. Joskus vanhempani menivät niiden kanssa johonkin baariin ja isäni pelasi kai biljardia. Olin lastenvahtina niiden poikien kanssa. Muistan soittaneeni siihen baariin, kun vessanpytyssä oli ongelma ja mua neuvottiin korjaamaan se henkarin kanssa, ettei se juokse ja täyty loputtomasti.
Muistan, että äitini kärsi kovasti siitä, että piti ostaa halpoja astioita ja huonekaluja. Emme olleet vielä päättäneet jäädä tänne pysyvästi, ja ensimmäisenä kahtena vuotena olemisessa oli tällainen tilapäinen henki. Äitini halusi aina pitää kodin kauniina, ja nyt piti tinkiä vaatimuksista. Lisäksi pikukaupungissa oli vaikea löytää vähän modernimpaa tavaraa. Tavaroita, omiani, en muista erikoisemmin kaivanneeni Suomesta. Koskaan ei sitten tuotukaan lisää tavaraa Suomesta, vaikka esimerkiksi vaatteita saatettiin matkoilla tuoda uusia.
Kerran ensimmäisen vuoden aikana pidimme tuttaville ja isän työtovereille kutsut Minnesotassa. Silloin piti vuokrata pitopalvelusta täysi astiasto, ja luulen että tässäkin oli joku tuttava auttamassa. Naapurit olivat parhaita ystäviä, ja sen parempia tuttuja ei sitten tullutkaan moneen vuoteen.
Kun ajattelen tarkkaan, huomaan, että monen uuden asian on täytynyt olla pelottavaa sen ikäiselle, esimerkiksi koulun. Muistan joutuneeni ottamaan jonkunlaisen älykkyyskokeen, että pääsin vanhempieni vaatimalle luokalle koulussa. Kokeesta selvisi, kun ymmärsi kuvat, joilla ongelma selostetiin. Muista siirtolaisista ei siinä kaupungissa ollut merkkiäkään. Mutta koulu oli hyvä, ja sain aidon "lockerin" kuten Beaver teeveessä. En muista mitään ongelmia muussa kuin enlannintunnilla. Omalla ajallani luin Tom Sawyerin ensin suomeksi, sitten englanniksi. Hieman opittuani en juuri sanakirjaa enää katsonut, paitsi sitä, joka oli luokassa. Asuin Minnesotassa vain yhdeksän kuukautta, enkä erikoisemmin kavereita saanut.
Sinä aikana vanhempani olivat kerran toisessa, isommassa, kaupungissa noin 12 tuntia Jouluostoksilla. Olin yksin kotona. Pimeän tultua olin varma, että he olivat olleet onnettomuudesssa. Miksi he eivät soittaneet? Mitä teen tässä maassa yksin? Naapurin mies valisti vanhemmilleni heidän palattuaan mitä olisi tarvinnut tehdä, hän oli nähnyt hermoiluni.
Isäni oli hankkinut meille siirtolaisviisumit alustapitäen ja haki Minnesotan vuoden jälkeen pysyvää työtä. En muista siitäkään mitään keskustelua, en ainakaan riitaa. Muutimme Chicagoon. Jouduin siellä kehnoon kouluun vuodeksi. Mutta siihen aikaan sellaisessakin koulusssa sai oppimisrauhaa, ja muutama opettaja oli meitä kannustava, jotka halusimme oppia.
Noin kahden vuoden sisällä minulle ja äidilleni selvisi ettei isä tahdo koskaan palata Suomeen, kun taas mentäessä asia tuntui tilapäiseltä. Meillä oli jotenkin USA:n vastainen asenne asuessani kotona, isällä myönteinen. Tietenkin arkipäivän elämäkin sujui, mutta äidilläni oli siinä hankaluuksia, hän ei ajanut autoa kymmeneen vuoteen täällä. Mutta ei meillä ollut edes varaa kahteen autoon.
Äitini kapinoi aina Amerikassa-oloa vastaan. Asuin sen vuoden Suomessa hänen kanssaan alkuajalla, johon kyllä oli muitakin käytännön syitä. Mahdollisesti hän harkitsi silloin Suomeen jäämistä ja eroa. Mutta palasimme ja sen jälkeen alkoi hidas sopeutuminen. Siinä pisteessä myimme osakehuoneuston Helsingissä.
Pistimme tavaramme Suomessa varastoon isän tuttavan tehtaan ullakkohuoneeseen. Tavarat olivat sitten siellä, koko huusholli, vuosia. Kai oli tarkoitus jättää paluumahdollisuus. Lopulta tavara oli vain vanhaa romua. Joitakin lelujani kuten sähköjunasarja varastettiin, ehkä varkaan lapsille "joululahjaksi". Loppu tavara suurinpiirtein annettiin pois 15 vuotta varastossa oltuaan.
VÄLIVUODET, 1970-1990
En selosta kaikkea, mutta pääpiirteittäin kävi näin:
Isäni toimi viitisen vuotta Chicagon alueella elintarvikefirmassa. Firma ei menestynyt, ja sulki tutkimuspuolen.Isäni oli sen jälkeen Ohiossa kaksi vuotta elintarvikealalla. Työstä oli tullut vain leipätyötä, kuten Suomessa. Mitään ylennyksiä tai haasteita ei isälleni auennut.
Kävin high school tasolla koulua kolme vuotta Chicagon lähiössä ja vuoden välissä Suomessa. Tässä vaiheessa aloin tiedostaa itsessäni mikä oli suomalaista. Luin melko paljon kirjoja suomeksi ja kuuntelin Suomesta hankkimaani musiikkia. Elämäni ensimmäiset rock-musiikkiesitykset koin Suomessa. Vertaamalla itseäni muihin nuoriin ympärillä osasin suomalaisuuteni määritellä. Suomalaisuuden tunne vahvistui juuri siirtolaisuuden takia. Vahvana tukena oli äiti, jota edelleen kaikki Suomessa kiinnosti.
Vuonna '75 isäni alkoi yksityisyrittäjäksi. Hän kasvatti akvaariokaloja "farmilla" Tampan lähellä. Noin kymmeneen vuoteen vanhempani eivät ottaneet pidempiä lomia, hyvä kun pari päivää saivat. Isäni vaikutti tyytyväisemmältä, silti.
Nyt äitini sai lopulta Floridassa oman kodin. Floridasta tuli pisin asettumisen kausi, ja vanhempani jotenkin sopeutuivat paikalliseen elämään. Ystäviä oli myös suomalaisia siirtolaisia. Eräät hyvät tuttavat asuivat Gainesvillessä, olin heidät vanhemmilleni esittänyt. Pariskunnan nuorehko nainen opasti äitiäni kovasti näkemään hyvääkin Amerikoissa, vaikka heillä oli esimerkiksi saman tyylinen maku sisustuksessa, siis suomalainen, moderni. Kävin Floridassa noin kerran vuodessa, ja asuin muutaman kuukauden keväällä 75.
Minä opiskelin parissa paikkaa Keskilännessä, löysin sitten työpaikan, menin naimisiin 1983. Niin minulta kuin vanhemmiltanikin "kiertolaisuuden" tunne oli tässä vaiheessa kadonnut. Lopulta olin Ohiossa ensin vaimon ja sitten kahden lapsen kanssa, ja taas oli muutto selvänä edessä.
Äitini asui USAssa 66-90. Isäni kuoli 1989. Äitini sairasteli ja joutui muuttamaan Suomeen. Hänen kaikki lähimmät tuttavat Amerikan vuosina olivat suomalaisia. Äitini asui lyhyen aikaa Suomessa, ja sekin muistojen kaunistama maa sitten jotenkin romahti, epäkohdat oli enemmän mielessä.
RUUKUSSA
Olin matkalla työpaikkaa etsimässä. Joku kysyi matkan aikana vapaammassa tilanteessa(haastattelussa) mitä harrastan. Jotenkin piti selostaa, ettei sitä pikkulasten kanssa mitään omia aikuisten asioita ehdi harrastella, lapset on se harrastus.
Täten raportoin silloin tilannetta ('96): Suurempi homma sitten on valmistaa huushollimme muuttoon siinä ohella.Kun kerran lähtee siirtolaiseksi, ei ne juuret koskaan ole aivan yhtä syvällä kuin ennen. Muutamia tuttavia on tullut tässäkin kaupungissa, mutta juuret on jo taas revitty irti. Muutto johonkin suuntaan on ennen syksyä edessä. Istumme nyt kukkaruukussa, ja odotamme mihin meidät voisi nyt istuttaa. Olen näitä keskilännen kaupunkeja verrannut, ja itselleni joku Indianapolis, Columbus, Cleveland, Cincinnati, St.Louis , Minneapolis tai Milwaukee on se ja sama. Lähinnä vertailen miten liikenne pelaa ja miten työmatka sujuisi. Jos olisin samassa tilanteessa Suomessa, täytyisi töitä hakea Ruotsia, Tanskaa ja Saksaa myöten. Moniko suomalainen on sellaiseen valmis? Täällä USA:ssa onneksi puhutaan koko maassa samaa kieltä.
Löysin työpaikan, muutimme St.Louisiin.
MOVING ON
Olimme käymässä entisessä kotikaupungissamme Ohiossa. Poikani, 5-vuotias,oli innokas näkemään parhaan kaverinsa Annie-tytön.Itsellämme oli sekavammat tunteet, emmekä edes ilmoittaneet kaikille tutuille tulevamme.Kävimme vähän ostoksilla, mutta muuten en ole kaivannut mitään tästä entisestä kaupungistamme.Kaikki samat liikkeet ja palvelut löytyy uudesta kaupungistamme. Missään nimessä en halunnut nähdä entistä työpaikkaani, on kuin olisi ottanut siitä eron. Vanhaa taloammekaan emme halunneet nähdä. Jotenkin siirtolaisena on jo tottunut olemaan kiintymättä tavaraan. Hyvät tuttavamme mahtuivat yhden pöydän ääreen, vaikka pari puuttui. Sen enempää ei siteitä ole jäänyt.
