Luin kirjan alkupuoliskon melko hätäisesti, tekemättä paljonkaan muistiinpanoja. Olen siis omin sanoin kuvannut osan sisällöstä. Kun tarkemmin ajattelen, hän ei tainnut sanoa mitään radiosta. Kirjassa kuitenkin on selvästi esitetty se, että nationalismin (fennofiilit meidän tapauksena) ohjaamana laaditiin eräänlainen ideaalinen kuva Suomesta ja Suomen kansasta ja sen ihanteista tässä melko uudessa tavassa katsoa kansankulttuuria. Siitä ongittiin sitten esimerkkejä jakeluun kansalle kirjoina ja viihteenä ja esityksinä. Radio selvästi edisti esimerkiksi näyttelijöiden mahdollisuutta esittää rooleja suurelle yleisölle.
Esseekokoelma alkaa 1800-luvun fennofiileillä ja kansallismielellä. Oppineiden mielestä olimme yhtä kansaa, kun taas eri murteita puhuvat olivat vielä jonkin verran heimoja. Olimme erikoisasemassa, autonominen valtio. Naapurissa oli melko lähellä tusinoittain kansoja. ”Jokaisella oli laulu, ruoka ja reipas omakielinen tervehdys.” Tuli itsenäisyyden aika 1900-luvulla. Muitakin valtioita syntyi ja niiden ohella nationalismi. ” Nationalistiset palvontamenot kopioivat kirkollisa menoja kulkueineen, lippuinen ja hymneineen.” Papitkin ”siirtyivät kansallisen uskonnon tulkintaan.” Vaikka oltiin kristillisiä, oli oma usko omalla kielellä. Radio saapui sanomalehtien ohelle ja kansallista kulttuuria voitiin johtaa ylhäältäpäin kansalle. Suomen kohdalla kirjakielen käyttö yleistyi ja eri heimot ja murteet alkoivat sulautua Suomeksi. Sana viittasi alunperin vain Turun seutuun. Kuten kaikki tiedämme, kulttuurimme kansanrunous taas tulee Karjalasta. Itse sain lukea koululaisten lyhennettyä Kalevalaa. Siinä oli takana kuvitus maalaiselämän esineistä ja niiden nimistä, kaupunkilaiselle aivan vierasta asiaa.
Mutta näin ei aina täytynyt tapahtua. Saarikivi käy läpi kaikki mahdolliset tilanteet Itämeren maana. Olisimme voineet olla osa Ruotsia, Venäjää tai jopa liitossa Viron kanssa. Erilaisia skenaarioita Ruotsin osana käydään läpi. Aivan selvästi suomi olisi jäänyt ruotsin kielen varjoon, mutta Saarikoski maalailee jopa tilanteen jossa suomi lähes katoaisi muualta kuin peräkylistä, vähän niin kuin Irlannissa oma kieli.
Virossa taphtui varsin nationalistinen liike maan itsenäistyttyä, ja koska kieli selvisi kaikki nuo vuosikymmenet, se on vielä tärkeämpi osa itsenäistä maata kuin meidän satavuotisen valtiomme kieli. Lisäksi uskonnolla on siellä pienempi rooli. Viron evankelis-luterialisella kirkolla on alle 200 000 jäsentä. Ortodoksisella kirkolla on sama määrä.
Toisessa esseessä lopulta puututaan itse sanoihin. ”Ihminen on tehty sanoista yhtä paljon kuin aineesta.” Ihminen elää tunnemaailmassa ja pystyy välittämään osan tunteista sanoin. Voi sanoa,että on onnellinen tai surullinen. Toinen tulkitsee sitten loput kumppanin ilmeistä. Kuitenkin SANOJEN merkitys saattaa sanoa enemmän noille kahdelle, kuin muille. Emme kaikki ole niin eteviä puhumaan, mutta tilanteen mukaan sanat selvittävät mitä nyt tahdotaan sanoa melko hyvin. Lausahdukset ovat myös sellaisia: joopa joo. Saarikivi käy esimerkkejä sanoista suomeksi, joita on vaikea kääntää. Muissakin sanoissa suomalaiselle sana merkitse vähän toista kuin vastaava sana muussa kielessä.
Sanat myös muuttuvat, joten täytyy elää siinä kulttuurissa ainakin vuosittain, että ei käytä vanhoja sanoja. Kun asuin Suomessa meillä oli sana viivästys mutta viive ei ollut sana.
Haluamme uskoa, että sanoilla on melko tarkka merkitys ja niinpä yritämme kääntää kirjoja ja filmejä omalle kielellemme. Merkityksen täytyisi päästä perille joskus monimutkaisenkin kieliopin kautta. Saarikivi luettelee esimerkkejä suomesta jotka on vaikea käänää muihin kieliin. Sana ehtiä on olemassa ruotsissa (hinna), mutta muut kielet kuvaavat sen kolmellakin sanalla.
Loppupuolisko kirjasta keksittyy kielemme piirteiden tarkkailuun. Suomen kielessä on vähän äänteitä ja painotus sanoissakin on varsin yksitoikkoista muihin kieliin verrattuna. Havajin kieli on esimerkkinä yhdsestä joka on yhtä köyhä äänsteistä. Moni konsonanttikin puuttuu. Käydään läpi sanmastoa, jonka vivahde suomeksi on eri kuin muissa kielissä. Esimerkiksi sana pystyn on neutraali. Siinä vain sanotaan pystyykö asian tekemään vai ei, ei sitä tahtooko niin tehdä. Melko pitkä selostus kai tahtoo sanoa, että ei pelkästään kieli ja sanat tee puhuttavaan merkistytä. Kieli on sidoksissa paikkaan ja elämään, ja luettu teksti on helpoin ymmärtää jos asuu siellä. Yhdessä kohtaa käytiin läpi lumeen viittaavat termit. Myös värit ovat aivan eri tavalla kuvattuja monessa paikassa, jopa Venäjällä punaisia värejä on monen tyylisiä.
Jokaisessa kohdassa on parin sivun verran esimerkkejä siitä miten suomi eroaa muista tai naapurikielistä. Eräässä kohtaa tutkitaan verbejä. Monia tapahtumia kuvataan aika passiivisesti, ikäänkuin ei olisi itse tekemisistään vastuussa. Ulkoinen tekijä aihetti tilan: minua sapettaa, minua vituttaa, nyt pakottaa selkää.
Saarikivi käy läpi sarjan kirjoja, joilla on hänelle itselle ollut joskus merkitystä. Kirjat ovat lukukelposia jos niissä on joku tarina, vaikka olisivatkin enemmän tietokirjoja.
Lukemisesta ennen aikoina muutama esimerkki ja Saarikiven ennusteet kielestä kirjojen, intenetin ja englanninkielisen viihteen joukossa. Meidän sukupolvi taisi olla ensimmäinen, joka 70-luvulla alkoi ymmärtää televisosta englanniksi lähetetyt ohjelmat. Nyt se on vielä jonkin verran mennyt parempaan, koska internet toimii englanniksi. Mutta en sanoisi, että nykypolvella on parempi sanavarasto.
Tekstin lopussa hän mainitsee, että "uusi kilpalaulannan kulttuuri toteutuu sosiaalisena esityksenä, jota kaikki saapuvat katsomaan."
Vertailussa sukulaiskieliin vain viro ja suomi ovat tärkeitä lähes kaikessa arkipäivän tekemisissä. Se on tulos siitä, että kieli liittyy valtioon ja senkin kaikkeen toimintaan. Suomen sukuiset kielet Venäjällä ovat lähinnä kulttuurin välineitä. En laske unkaria lähisukulaiseksi.
The story of Jim Pembroke is a bit of standard tale ("Man falls in love with Finnish girl.") as well as a complicated story of the music scene of the 70s and Finland. You could probably not do the same thing now. From the Wigwam pages:
English expatriate Jim Pembroke’s songwriting was capricious, a pestle that ground quintessential pop and rock (as the Beatles, Traffic and the Band) against mordant, often flippant, lyrical ironies ... Eccentric and absurdist, peripatetic and fatalist, romantic and idealist – Pembroke wore all these suits, and wore them well.
-- Angus McKinnon (1977)
Jim Pembroke had got the bulk of this book done by 2007, and was then helped along by partner Rick Chafen, the biggest Wigwam fan I knew of in North America. Jim spent some 20-30 years in Kansas City, where he died in the fall of 2021. I know they traveled some, as Jim was interested in Native Americans for example. But mostly it was domestic life in a country he was familiar with in song and language. It was never quite clear to me what was the main motivation for the change. He was seeking some change, but the band did well in Finland from 1991-1995.
Rick was to arrange some gigs in Kansas City (Rick was the sort of fan that went past just following the English bands he liked, so he arranged for many a band to make a stop in Kansas City. Van Der Graaf Generator was a favorite). But the US gig for Wigwam never happened. The dates for the earliest Kansas City solo gigs are in 1984 and 1986. Wigwam had gigs in Finland from 1991-1993 and then the huge gap in Wigwam gigs appears. Fans have recordings of Jim and Rekku as an opening act in Chicago and Cleveland in 1992. There are just a few pages (pp 208-212) in the book to cover 1985-1990, but Jim did in fact make several trips to the US.
In my 1999 interview Jim mentions making a trip to the US where he started off in Florida and met some Finns there. Then he (he does not drive) ends up in Kansas City again! So we can place Jim in Kansas City from the mid 90s. Most likely from 1995 on.
This time Jim had stayed long enough to meet Cady there. The choice was there, and Jim had to compare what was left for him in Finland and a semi-retirement in the USA. Rick was good at organizing the book and could have added a bit more of the American life but did not. The result is a book, skillfully translated by music journalist Esa Kuloniemi.
Who should read this book? Well, if you did not care for Jim's part in early Wigwam and then past 1975, it's not going to have a big part for you. The song writing of Jukka Gustavson does not come up very much. I personally had seen the band in 1970 and had in fact got the American Tombstone Valentine also in 1970. That gave me background on Blues Section as well. So I have always appreciated the pop side of the band. I do have most of the Pohjola catalog as well (only two on LP) and never neglected the progressive end of the band and members. But on to the book.
I got the book a few days ago in the mail. Thanks Levykauppa X. I also had a lot of the Pembroke and Wigwam CDs on hand, but all are familiar by now. Some of the solo works I had to brush up on.
He talks about his start in the music business sort of by accident. "The script was written for me." Before we go into the book, I have to say that there was not really another singer in Finland to handle English lyrics at that level in 1966. When he gets to write songs and record with Blues Section, with every song he nailed the vocals in the Blues Section era songs. In fact his singing style is pretty much the same throughout the 1970s. Occasionally he would create a comical character with a new voice.
The Jim that speaks in the book is a bit of a made up Finnish speaker, as I suspect he did not use quite as broad slang as Kuloniemi makes him sound. Material in Finnish slang is matsku, I can see Jim using that. A tune is a biisi in Finnish, and certainly Jim knew that and spoke Finnish quite well. But not exactly like this. I don't even hear much of an accent, put he did get stuck on some grammar points at times. I interviewed him 1999 in English just because it was easier. Less editing to do.
How does the actual Jim's Finnish sound? Well, we have some samples from YLE. It is at this link. Scroll down to "Wigwamissa mä opin missä d-molli on." And then right under that Jim Pembroken haastattelu. There is a song at the end, one of his best demos we have, at the end in English.
Then under that, also see the video on Hot Thumbs O'Reilly.
The title comes from a song, which may be one of the few autobiographical ones Jim wrote. He does not say it comes from his life, but the situations and moods are familiar to most of us. Some sort of end, loss.
READING THE BOOK
I read the book rather quickly. My general impressions. I will get to some detail below. I'm trying to avoid spoilers as the book just came out.
Wigwam was a very popular band in Finland from 1970 through the late 1970s where they got to play for the bigger festival audiences. (Jim seems to remember sitting in a tour van a lot). At first it was a more variable Gustavson and Pembroke effort but also with the longer soloing on many numbers. As mentioned his singing style and delivery was developed very quickly. A small label has released the Töölönranta gig from 1975 (samples are on Nuclear Nightclub) and the band and live vocals, at least on this occasion, are perfect. I have all the live recordings from later on, but the Töölönranta concert captures the band at its youthful peak, very much the Nuclear Nightclub band. There was much hope at that point. I myself was in Finland a couple of months that summer, but had to go to festivals and gigs where friends could put me up. It was also the year that Finnish bands singing in Finnish made a big splash. I saw several, Juice Leskinen twice. But in any case I missed this band at its peak. By the time of my next trip in '79 the band was no more.
The shock in the book comes in the material after 1975. I spoke to Jim about Nuclear Nightclub, and he was quite happy to talk, but when the next album came up, he was less interested. He seemed to not think much of songs such as In A Nutshell and Sane Again, or at least he was totally past them. Tramdriver he still liked in 1999. The Dark Album gets only a few pages in the book. Obviously this phase in the band had a lot more international fame with Nuclear Nightclub and then a quick fall two years later, with the drummer dead (Ronnie died 1980) and no real future for the band by 1980. And even the record deal gone. The band mates are profiled rather poorly (mostly in terms of music), though Jim was more tied up with Rekku the rest of his career than he ever was with Jukka Gustavson or Pekka Pohjola. He liked them, and Pekka gets a good many pages in the book. The Nuclear Nightclub band is a bit in the shadow. As they are in the two boats of the original Vuorimies photo, it is appropriate they appear rather thinly in the book too. The shock to me was that the Wigwam II era was only two years at that point. (It did come back 1990s and 2000s). The original Wigwam and Blues Section plus the covers band he ran under promoter Weneskoski took some seven years.
Getting back to the start. There we are left with quite a lot of pages about Jim in London, then attending maybe a few concerts (Animals, Yardbirds) and first attempts to sing in a cover band. Some of the scenery and characters were later distilled into his songs. In particular "Paint it Michael" that he wrote with Blues Section. The story of the shopkeeper Pete and the prank the newspaper boys played on him is on page 85 of the book. Jim does list some elements of his teen years and the people around that made their way into songs, such as the Teddy Boys of the 50s. He gets into the art school and some of that is told in colorful terms.
Many of his early songs reflect the mid 60s, as we were moving into a world where we teens were something that the record producers could target. Songs were not serious. Jim would remark on some everyday item that he made note of. From an early song:
I tried to follow all the trends Imitate all my friends Buy my gear just the same To find that they’ve all changed
I asked my friend, Bill, what’s the score He said man don’t worry more Just blow bubbles everywhere Then you won’t be square (oh no)
The early records, Blues Section and the first Wigwam single, fall into the Summer of Love and Sgt Pepper era, so there are some songs that reflect the hippie ideas of that time, but in the far away ripples of it in Finland. Jim wrote some lyrics that reflected the carefree ideas that most young people had, and in Finland it was mostly a reluctance to start your work life after school. Musicians tended to dread going into the military for the year it took. Also, by 1968 the Paris student riots reached Finland in the form of Vanhan valtaus as we called it. It was part of the leftist radicalism. In connection with the leftist ideas came in the experimentaion that was seen with Love Records. But first we have to get Jim to Finland. The story below roughly follows what he wrote.
In London, meeting the Finnish girl, Jim working in a plastic factory for the fare to get to Finland on a Russian freighter. The girl is there, but there is a fantasy scene to color that meeting and Varkaus and then not much. About Jim, family and all that. A baby is mentioned in 1979, and that sums up all of Finnish family life (get the book, photo is proof!). In fact none of the book is very deep, it is entertaining. If you are reading in Finnish, the point where Pohjola joins the band, about page 110 or past there, the scene is quite comical.
Getting by and understanding Finnish little by little is a challenge, but with music being his field, that did not matter much. Jim was to write the lyrics, and often the whole song. The Blues Section era is covered well. Jim talks about writing lyrics:
He mentions Dylan, Chuck Berry and Lennon. Jim was very much Lennon, not much of a Paul McCartney. Except the song Tombstone Valentine and a couple of others. Lennon appears to have been a model for word play as well as some nonsense lyrics. "In the ideal situation the lyrics sound good but also mean something." He says he had to have the whole Dylan catalog to practice chords and lyrics before he could write a song. But it was a working process by the end of the year he spent in Blues Section.
The early days of Wigwam are rather thoroughly described in the Meriläinen book. Jim (here) does mention working at the Swedish Theater as part of the Hair musical, but there is nothing about the famous car crash they had with a Ford Transit van and a trailer. The roots of Wigwam come from two bands: Blues Section and The Roosters. Nikamo and Gustavson came by way of The Roosters and by July of 1969 Nikamo had talked Gustavson into joining Wigwam. The first gig under the Wigwam name had already been Feb 8th that year, with Jim as singer. Ronnie knew pretty much everyone in the music business and he and Mats knew each other. (Ronnie had been in the Jussi Raittinen band at one time. It was the Finnish school of rock.) They had even recorded a single, and Jim does go into that, Must Be The Devil. Otto Donner had been supportive but it was up to the band to make a living touring. Much of it was at schools in the Helsinki area.
But unlike many bands, Wigwam was able to write songs. The group seemed to work quite well in the studio and live, but the personalities could not have been any different. Jim jokingly talks about Pohjola helping work out a song or arrangement and basically grasping every musical concept instantly, possibly even before Jim had thought it through. The band at the time were all fans of Procol Harum and The Band. Pekka in particular liked The Moon Struck One.
We had that recording before, but the newly released Fairyport has some live tracks with The Band covers. As the band went on to tour Finland and play festivals, they often ended up tunes like Chest Fever, that allowed the keyboards to stand out. Those songs were not quite as progressive as the band's own songs, but worked well with audiences. Jim talks very little about the role of the singer on stage in the book. But even in the early 70s it was always Jim that spoke Finnish to introduce songs. Mostly he would note when a song was coming up written by Rekku. The normal banter with audiences about Midsummer and so on might be inserted.
POHJOLA JOINS
On page 112 Wigwam, soon after the Fowley disaster (he came
to a gig or two and was very rude and bossy) was a trio. Two band members left, Nikke left due to Fowley.
“So you don’t like our center forward, what is your plan?”
Jim, Gutsi and Ronnie carried on. It appears to be an actual gig (p.113).
Jim writes about the gig where Wigwam and Jussi and the Boys played:
The shorthanded band did not last long. We regrouped over one night by adding one more virtuoso. Pohjola had played violin on a Wigwam single and was sort of waiting in the wings.
We were on a gig, and Pekka was in the Jussi and The Boys
outfit that had played before us. Later in the evening, after the gig, the bands
were taking down the equipment to a staging area for the roadies to load the
vans. I went to Pekka and asked casually if he wanted to join our outfit:
Tuutsä bändiin jäbä? (jäbä is slang for “guy.”). Pekka was the silent type, so
in reply he merely moved his bass and amp from the Jussi pile to the Wigwam
pile. That is how simple it was. Pekka soon made a perfect match for the band
and had qualities that were useful for us. He would learn any piece before we
had played through it even the first time. His skills were so unusual that they
inspired us to chart our music to further levels.
Wigwam I (before 1975) albums are all covered in the book. Being ends up as just an explanation of the strange song titles Jukka had them use. From the Tombstone Valentine era several songs are described in detail, as well as the crazy American producer Kim Fowley. You can't actually call Fowley a musician in any way. He does have some vocal novelty hits, but they are more spoken through than sung. His role in the Wigwam album was minimal. (But possibly due to Fowley the songs were more standard pop rather than progressive). But he did demand writing credit, somehow, in one song. Jim was left to entertain Fowley when they were not in the studio.
Jim does not ever mention the lyrics that Jukka came up with, which were a bit more "deep." But Jim was not the one that helped with Jukka's English, it was Mats. Jukka is better profiled than Rekku, however. A man with some lack of confidence and other issues that led Gustavson to leave music for a while.
Captain Supernatural
Captain Supernatural shoved aside his penny goons And wondered what to do about the changing of his tune But meanwhile in the jungle things weren't going quite so well 'Cause Maypole had his eyes so round and Cozy would not tell
[Chorus 1] Miles and miles and miles away, somewhere in the sun Captain Supernatural's men weren't having so much fun Bob Hope's tour in '64 is all that they have had And Bogie films didn't seem to help
[Verse 2] Meanwhile on the healthy college front Rodney heard his groovy hair is not what people want Had to cut it like it was in Paltry Place 'Cause the people want to see his smiling face
[Guitar Solo]
[Chorus 2] Miles and miles and miles away, somewhere in the sun Nasty and his desert mice weren't having too much fun Dion's tour the day before is all that they have had And Monty films didn't seem to help
Some terms are explained. Rodney is Ryan O'Neal in Peyton Place (Paltry Place), a very popular show in Finland. Even I watched it, though my Finland years end pretty much where Jim's start. I had a chance to see Jussi and The Boys at my school at age 15, the same band Jim saw at the first dance place he went to and soon was singing in Finnish groups. Jim also brings up Jussi in the Pohjola scene (p.113). In verse one, Cozy referred to Kosygin. We would never have figured that one out.
There has not been a lot of analysis of Pembroke lyrics. I would have to pull out Mikko's book to see what is in there. But the Wigwam.fi website had one example from the early days. Johansen and Chafen analyzed Must Be The Devil (link below). You can at least see that Finland has entered his thinking in the form of winter:
They carried out a similar analysis of Greasy Kids' Stuff. See the main site there and Lyrics and Chords tab.
As mentioned, for 1975-1977 the highlight is just the Nuclear Nightclub album recording. During a short training session at Måsse's cabin the album came together. The four man band worked effortlessly in this task. Jim mentions in particular that here the group worked out very detailed song structures before he put in any lyrics. Kotilainen on keyboard only came in at the studio sessions. The result is a radio-friendly album with melodies you can hum and some nice guitar and synth work. Tempos were rather laid back. Losing Hold sounds rather frantic compared to the new tunes.
The second album is barely discussed, other than the issues the band had with Virgin Records. There are some hints about the content. Mats had been asked to paint the cover for the album and Jim says he was somewhat inspired by the cover when writing the lyrics. Rekku somehow created the phrase Lucky Golden Stripes and Starpose and Jim went with that to create a song. The stripes are apparently not the stripes of the American flag. It was Virgin's idea to use it for the UK cover.
A couple of pages cover their Dark Album. Jim says he returned the song Cheap Evening Return to the live set in the 2000s. Somewhere in there we have no more Ronnie, but he is briefly listed in the non Wigwam efforts section, working on Flat Broke. But Ronnie died in Dec 1980. The 1991 Light Ages era is briefly summarized. Gigging with Rekku as a duo. The team did some opening act gigs in the USA, thanks to Rick Chafen. And Jim mentions that he quit drinking at this point.
Jim writes about his career writing songs for others in the following chapters. I've covered it in the interview, so here is a link to that:
Scroll to the bottom of that and then on to Part 3 from there. I did not ask anything about Riki Sorsa, but Riki and Kojo were the ones bringing Jim some income with a few hits in the 80s. One tune in particular is pretty standard Pembroke, and I have a decent recording of Jim doing it in a club in the US. But Jim did not put it on any of the 80s albums he recorded. It would have fit fine on a solo album. Here is the Sorsa version. Jim wrote several songs on that album, plus a reworked Autograph.
There was an entire album for Tasavallan Presidentti that Jim wrote lyrics for, as Eero Raittinen was not able to do it. He merely sang Caught From the Air (Originally Lennosta kii):
Get my kicks like an octopus donkey I'm disturbed sick in my mind Computers ain't able to gimme the pace Chip on my shoulder, egg on my face Wild frustrations gettin' me down Fry my head in linseed oil Serve with olives and that ain't all Slice my tongue, do me good Fill my nails with bamboo cane Suck my thumb, sell my brain
Who's got time to gimme an offer? I need help, any old kind Computers ain't able to gimme a line Feel a lot older all the time Calculations gettin' me down Try my hand at something new Maybe buy a stamp or two Slice my tongue, do me good Fill my nails with bamboo canе Suck my thumb, sell my brain
I don't need advice on the wеather Rain or shine, out of my mind My TV is broken and radio too Ain't got no records, lonely and blue Practise death in the kitchen or loo Cut down breathing, fake I'm sane Hold my horses, blow my brain Slice my tongue, do me good Watch my stars and P's and Q's Give up hoping, thinking too
Get some time to walk down the sewer Then again, I couldn't be sure My guru, he tells me to stand on my head Transcend to the truth and live while I'm dead Wild frustrations getting me down Fry my head in linseed oil Serve with olives and that ain't all Slice my tongue, do me good Fill my nails with bamboo cane Suck my thumb, sell my brain
There are a few good lines in it and the album was a moderate success for Tasavallan Presidentti. But Jim probably would never have sung those lyrics himself. Not that they did not fit, the song was largely an instrumental with rather quirky parts for all instruments. A sort of "Bless Your Lucky Stars" for Tasavallan Presidentti. The Finnish lyrics, Lennosta kii, express a desire to leave, for a penniless singer who somehow is frustrated with the here and now. The "airship" will take you away. The sand under your shoes and so on. So equally aimless frustration. A two minute clip of the Finnish song:
The album was in my mind the lesser of the two Raittinen vocal albums and I played most of the other Pressa albums more. But in hindsight this track is one of the best for the band at the time, and the English lyrics do not make it any less. Any Finn will prefer Lennosta Kii, and there is a good live recording of it. The album had these songs:
In the book there is a lot about Timo Kojo, or Kojo as we called him. Kojo had a distinctive voice and Jim ended up writing a Song of Europe hit, sort of, for Kojo. Nuku pommiin it was called. It bombed. Jim was on stage with Kojo's band. There is a funny video if you want to search for it. Jim is the one banging on the big bass drum.
There is a bit of material to cover the remaining Wigwam albums, and he seems to have enjoyed all the comebacks. The celebration of Wigwam 50 years was a big deal. And there was one final solo album in Kansas City. The last two albums with Wigwam were a bit more of a standard rock type of albums, critics seemed to dismiss them as "not progressive." What were they waiting for after 25 years? There are several good Pembroke songs on both, so it's a good thing we got them recorded. Compared to Nuclear Nightclub (where some songs really were mostly Rekku) I sense that these were pretty much a 50/50 effort between Pembroke and Rechardt or maybe 60/40 with Rekku helping finish an idea. It is possible they formed from the band rehearsing and playing those few years in the 2000s. On page 221 Jim explains the term Kotilainen threw out, "sointupartio." So came the song Chord Squad, a fine pop song. Those couple of years, with the EMI record deal, are very briefly covered (p.219-224).
Other solo albums are covered as well. Wicked Ivory attempted a bit of comedy in Goon Show fashion. It must have been hard to record that with no comedy partner to bounce those ideas off from. But it came out well enough, in items such as Cosmic Rot. And of course it produced Grass For Blades, a bit more boldly critical of world events than Captain Supernatural.
I noticed there is a video with translations on Youtube, so here is the interview there:
Fan reaction to the book is mainly comments on the superficial coverage of some eras and albums. As were my comments above. The band itself, Wigwam, has a broad following in Finland, and it is not just due to Pembroke. But in at least half the songs he was the key part, the frontman behind his keyboard.
Jim is best remembered as a song writer, which is well documented in the book. I want to leave with a song example, which is an older tune. Jim would approve.
ADDITIONAL MATERIAL
Tiny bit of analysis of Wishful Thinker. "Unpredictable chords." No comments on lyrics.
There is a bit of Jim's story in English at an odd blog. I don't know if there was any interview. Nevertheless there are excerpts of the book in that "interview" but in the original English. Take a look at it and take home what you will, with a grain of salt (or in any case, the text seems to be really Jim, but there was likely no interview):
As far as Jim's lyrics for Hard n' Horny, I had a hard time with the English terms such as "tuppence a ton." They were in fact printed in the remastered CD booklet. A sample:
For those that have the album but not the lyrics or perhaps Spotify only, the lyrics are also here.
For the Finns: En nyt varmasti tiedä mihin pitäisi Jimin kirja lokeroida. Se nyt ei ole niin tarkka selonteko kuin esimerkiksi Meriläisen Wigwam-kirja. Jimin kerronnalla on paikoittain sama vaikutus kuin Juice Leskisen kirjoissa (Kuka murhasi rock and roll tähden?) tai Juho Juntusen Tuuliajolla-kirjassa. Eli viihteen ja pohdiskelun rajamailla.
Jukan haastattelussa Jim puhuu suomea ennen vuotta 1975 ja suomen kielen taito oli jokseenkin siinä jo tavoitettu. Eli kieliopin virheet jatkuivat häneen puheessa kuten tässä. Usein hän korjaa sanomansa kun tekee virheitä. Jimin mukaan teksti ja biisi kuuluvat yhteen, eli siis niitä ei voi erottaa. Molemmat tykkäävät Procol Harumin Salty Dogista.
Epilogi-osa on kumma. Perikunta ei vissiin vastustanut, ja on siinä parin läheisen viestit. Mutta esim. Jukka Orman kommentit ei kuulu sinne loppuun. Jim on avuton epäkäytännöllinen uneksija Orman sanoissa. No, tee itse sanat sitten, vitun Orma! (Mahdollisesti Orma ei osannut arvata miten hänen sanansa tulkitaan).
Maailmassa tarvitaan muutamia henkilöitä katsomaan asioita vähän etäämmältä tai huumorin näkökulmasta. Oma kokemukseni oli että Jim oli tosiaan riippuvainen monesta, varsinkin musiikin ja viihteen alalla. Ilman Otto Donneria ura ja bändit tuskin olisivat päässeet alkuun. Hän oli itse varsin laskelmoiva siitä mitä muista sanoi. Jos mitä, se osoittaa kovia kokenutta tuumailijaa.
Vaikka iTunes tarjoaa jonkin verran suomalaista musiikkia, kaikkea ei saa. Levyjä edelleen tehdään ja niitä saa suurinpiirtein kahdesta paikasta: Levykauppa X ja Svart.
Levykauppa X myy myös peienen määrän muita tuotteita. Olen hankkimassa juuri Jim Pembroken kirjaa. Ihmeekseni huomaan postikulujen olevan sama 4,99€ kaikesta.
Kirjojen kohdalla muutama kustantaja myy koko maailmaan, mutta jos kirjan hinta on 25-30 euroa, postitus on ainakin 20 euroa.
Finlandiakirja myy monen divarin tuotetta. Maksut tehdään sähköpostilla kun divari vastaa ja omalla Paypal tilillä.
Romaaneja olen tilannut Elisan nettikaupasta. Ne on kätevästi kaikki samalla e-kirja formaatilla. Aika kevyttä lukemista. Jonkinverran politiikkaa ja historiaa mahtuu mukaan.
En anna siihen linkkiä, mutta suosittelen että jos luet tabletilla, mene kauppaan suoraan tabletilla, ei läppärillä. Siihen saa sitten lukemista varten sovelluksen.
Pistin otsikon englanniksi, sillä oikea poliittinen blogini on englanniksi. Mutta luin hiljattain kirjan viimisestä parista vuodesta:
Jonathan Martin ja Alexander Burns ovat jututtaneet satoja poliitikkoja molemmista puolueista kirjaansa. Kirjan kattama aika Trumpin viimisestä vuodesta ja vaalista Bidenin alkuvuoteen on jotenkin outo, sillä päätapahtuma Trumpin hävittyä politiikassa on vasta tänä vuonna tapahtuva vaali. Kuitenkin kirja kuvaa hyvin tuskaista hommaa saada mitään läpi kongressissa ja presidentin allekirjoitettavaksi. Mainistematta jää kolme Trumpin nimittämää tuomaria, joilla on kovastikin vaikutusta mihinkään vaalilakiin jota Bidenin kaudella esitettäisiin.
Luin kirjan loppukappaleet ensin. Siinä kuvataan Bidenin johtajuus heikoksi, vaikka alkukauden pandemian toimet ja sen ajan rahoitus saavat kiitosta. Build Back Better ohjelma oli niin valtava, että sen romahtaminen kahden oman senaattorin takia oli myös valtava tappio. Nyt ollaan odottamassa edes jotain, mutta vauhti lopsahti kaikissa demokraattien tavoitteissa. Kun siltoja rakennetaan, vuoden päästä äänestäjät eivät muista että Biden rahoitti rakenushankkeet. Mitään vaalilakia ei saada ennen tärkeää vaalia. Noita asioita puidaan kirjassa monta kappaletta, ja jos mainitut politiikot eivät ole televisio-ohjelmista tuttuja, lukija ei jaksa kaikkea muistaa. Pitää kuitenkin huomioida että kongressin meno on tavallista ja että republikaanit eivät ole tukeneet demokraatteja 2009 jälkeen jolloin Obaman kausi alkoi. Muutama harva keskustalainen (Collins, Murkowski) saattoi tulla mukaan ja elvytyspaketissa laman jälkeen yhteismieltä oli hetken. Tällä kertaa ei edes pandemian ajan rahallinen tuki omalle osavaltiolle kannustanut tukeen. Omista poliitikoista Biden sai aina kuulla Manchinin vaatimuksen ”bipartisan” hankkeesta, republikaaneja tarvittiin aina muutama tueksi hänelle. Bidenin taidot sovittelijana melkein tuottivat tuloksen, mutta hän ei voi mitään kahdelle jääräpäälle senaatissa.
Tammikuun kuudennen Capitolin kaappaus kuvataan kaikista näkökulmista. Sympatia Trumpille katosi, mutta oikeisto hätäili lähinnä omien virkojensa puolesta. Yhteismieltä ei tullut, viikkojen päästä McCarthy ja McConnell alkoivat perua sanojaan, kuten moni republikaani. McConnell oli poikkeus, eikä puhu Trumpille eikä kuvauta itseään ex-pressan kaverina. Ja Trump tosiaan menetti kannttajiaan kongressissa, usea ilmoitti lähtevänsä eläkkeelle.
Kirjan alussa on seikkaperäinen selostus Trumpin loppuvaiheesta, noin sata sivua. Pandemia ja vaalin häviö olivat ainoat asiat mielessä. Sisäpiirin juttua on laajasti. Kirjassa mainitaan Trumpin aikeet puolueen johtajana vuosi vaalin jälkeen. Hänen kostot omille esivaalissa ovat parhaillaan menossa, joten niistä ei ole kirjassa selontekoa. Pitkä luettelo Trumpin vihollisista republikaaneissa mainitaan, joten sille joukolle nyt kostetaan. McConnell on Trumpille nyt Old Crow.
Mitään kovin repäisevää uutta ei julkaista tässä, mutta melko vapaasti ollaan Trumpista tässä vaiheessa omat mielipiteet sanottu. Kaikkien politiikkojen kohdalla ei ole suoria lainauksia, vaan lähipiiriä haastattelemalla on saatu suurin osa selville. Bidenin ja Harrisin suhde ei ole aina positiivinen, ja heidän lähipiirejä on asiasta kuulusteltu.
In the late 60s progressive rock was just coming around. It was a British phenomenon that spread to the continent. The lyrics were an early indication of something big happening with the first few Wigwam albums. Other than that, 1969-75 was the "organ trio" band. Progressive Rock had not got to the Genesis and Yes stage yet when Wigwam started.
King Crimson was an early example of lyrics and instruments to use. But it was Traffic that inspired Pembroke and Gustavson. Ian McDonald followed the band from the start and reviewed the albums in 1974:
Those were notes by Ian McDonald (NME) on Tombstone Valentine. Yes, there is a likeness to Traffic. And Jim's Save My Money and Name somewhat resembles the Band tune below. Having met Pembroke twice and listened to his records with Wigwam for years I was pretty sure it was always the lyrics that caught his attention. The Band had a song out on an early album that Wigwam covered. It was an album cut, but many a fan picked out this song from Cahoots rather than the more popular "When I paint my masterpiece." Wigwam played a number of Band tunes live, such as Chest Fever, which gave Jukka a chance to show his skills.
"The Moon Struck One"
Julie and little John Tyler lived in the house next door
We would be the great triangle and to this we swore
Julie was my sweetheart, little John was my cohort
And all the wild horses in the world couldn't keep us apart
Once we went for a swim in the noonday sun
And promised to return before the moon struck one...
Pembroke had always had a thing for America in his lyrics. Hard Top Lincoln appeared in the 80s. By 1990 he had ended up in Kansas City and made a few reunion gigs in summers in Finland. Finally the band had a comeback in the early 2000s and made two worthwhile albums. These reflected his interest in America and the scenery there. Jim was particularly interested in Native Americans and their legends.
Back to the Band, Jim's playful lyrics appeared to follow the Band song in Save My Money and Name:
I was never the same kind of fan of The Band as Jim was, but did look into a number of the albums just because of the Wigwam connection. For me, the hit collection CD would have been emough.
Pembroke wrote an autobiography in his last years. Look for it, probably in Finnish, under the Like publisher site in the fall.
Back to Ian McDonald. I'm not sure if he came back to comment on the Wigwam lineup past 75. Here we see Pembroke come to his own, and the band really was not a copy of any progressive rock style. It had synthesizer, but it sure was not ELP. The band later came to call it "deep pop." I think Jim's lyrics came to stand out a bit better in that style. The better keyboard player, Kotilainen, was only on board for one of their 70s albums and two in the 2000s. Thus the keyboard became a lesser force in the live band. It was no longer anything like Traffic.
Itse olen käynyt vain kerran Pietarissa joskus 80-luvun keskivaiheilla. Heti ensimmäisellä asemalla jossa junamatka pysähtyi kävi heppu kysymässä farkkujani ostettavaksi. Ihmisiä hiippaili bensakanisteri kädessä kujilla. Muuten Pietari oli loistava kulttuurikaupunki. No, jääbaletti oli hieman sirkusmaista viihdettä.
Nyt sitten ollaan taas sodassa. Luin pikaisesti 2016 kirjoitetun kuvauksen Venäjästä.
Radiotoimittaja
Ann Garrels on seurannut Venäjää koko nykyisen valtion ajan. Hänen 2016
julkaistu kirja ”Putin Country – A Journey Into The Real Russia” kuvaa maata
noin yleensä ja tietyn teollisuuskaupungin henkilöiden kauttaa. Kaikki
näkökannat ovat ajalta, jolloin vain Krimi oli miehitetty Ukrainassa, mutta Putinin
suosiolla ei vielä tunnu olevan muutosta.
Chelyabinsk on
teollisuuskaupunki Uralin vuorten tuntumassa ja Siperian halki kulkevan
rautatien varrella. Sinne siirrettiin orjatyövoimaa maailmansodan aikana, ja
sen jälkeen se jatkoi sotateollisuuden ja uraanin tuottajana. Sinne ei ollut
turisteilla asiaa. Garrels saapui sinne ensin 1993, jolloin kaupungissa ei ollut
juuri hotellia tajota journalistille.
Vuosikymmen oli
sekavaa aikaa. Ihmisillä oli ongelmia asuntojen ja toimeentulon kannsa, samalla
kun ne joilla oli jonkinlaista rahaa alkoivat haalia valtion entistä omaisuutta
itselleen. Nyt siellä asuu 1,2 miljoonaa asukasta ja aineellinen hyvinvointi on
suunnilleen Moskovan tasolla. Alkuaikoina oli toisaalta vaikea pärjätä
arkipäivässä, mutta toisaalta kaikki Neuvostoliiton ajan tekemiset oli vapaasti
arikistoissa tutkittavana. Maa näytti kehittyvän demokratian suuntaan. Kaupungin historia ei ole kovin loistava juuri
sodan ajalta. Nyt kuitenkaan Garrellsin akateemiset tutut eivät enää saa sitä
tutkia eivätkä siitä kirjoittaa. Putinin määräyksestä Stalinista saa kertoa vain
positiivisia asioita. Kirjan loppupuollella Garrells kuitenkin selostaa
Stalinin ajan teloituksen joukkohaudasta, josta satoja teloitettuja löydettiin. Patologi oli kirjan loppuvaiheessa lopettanut tutkinnat ja muuttanut alaa hautausurakoitsijaksi! Ennen ihmisiä katosi KGB:n toimesta, nyt heitä murhattiin yhtä paljon rikollisten toimesta. Erona oli, että omaiset saivat nyt haudata vainaat. Itse gangsterien haudat olivat tietenkin kaikkein komeimmat.
Kirjassa ei ole mainintaa Putinin kenraaleista, mutta on jo tullut vitsiksi että heille joko tulee sydänkohtaus tai he putoavat kerrostalon tai muun virastotalon ikkunasta.
Garrellsin
jututtamissa asukkaissa on ahkeria tehtailijoita ja muita menestyneitä.
Kaikilla on tarina, eikä se ollut koskaan helppoa. Rehellinen yrittäjä ei
saanut lainoja. Asuntoja taas rakennetaan, kadut on korjattu, ja yleinen ilme
on parantunut siitä 90-luvun elämästä. Kun sosialismista lopulta on selvitty ja
länsimaista vaurautta on tullut, Putin saa kiitoksen vakaudesta. Tämä on
monelle tärkeätä, ja sananvapaus ja muu demokratiaan liittyvä ei ole
monellakaan mielessä. Kaupingin tehtaat toimivat ja työläisille on asunnot. Toiset
taas ovat edellen korruptiosta jotenkin riippuvaisia. Valtion virkailijat ovat
yleensä korruption alaisena joten kuten asiansa toteuttavia rattaita
koneistossa.
Putinilla on
ohjakset käsissä, ja FSB toimii kuten KGB aikoinaan. Garrells joutui kirjaa
tehdessä kerran kuulusteluun, ja karkoituksella uhattiin.
Tarinat ovat
lukemisen arvoisia, ja sivusta toiseen saa hämmästellä isänmaallista porukkaa
joka kuitenkin tuntuu maan tulevaisuudesta päättävän. Vaikka tämä seutu on
kaukana rajasta, suurin osa maasta on samaa nationalistista enemmistöä. Jopa ne
joilla on varaa matkustella ulkomaille ovat itsepäisesti venäläisiä eivätkä siitä
muutu. On kuin koko maa olisi yksi henkilö, joka ei salli itsetuntoaan
loukattavan. Suomessa ei tapaisi tällaista kaiken muun kulttuurin torjuvaa
henkilöä, mutta täällä Amerikassa olen tullut juttusille ihmisten kanssa, jotka
kannattavat vain Putinin tyylistä totalitarismia, voimakasta johtajaa
maallemme. Tämä MAGA-hattu porukka. Onneksi he ovat edelleen vähemmistönä.
UKRAINAN SOTA
Kirja ei jatka tähän päivään asti, vaikka Krimin miehitys on mainittu. Lainaan itseäni englanniksi kirjoittamastani blogimerkinnästä:
So, as I said, it was not just Putin. It is all of Russia that has been lacking self esteem for 30 years. Even with all the Western goods coming in, Russians did not feel like an equal just yet. Well off people in Moscow and St Petersburg have been approaching the West as far as freedoms and democracy goes. In recent years, Putin has restricted the press and arrested protesters. Most of Russia has also improved manyfold as far as material wealth and standard of living goes. But Russia is still big, some 150 million people. Nationalism is the thing that keeps it together. Putin has to make a show of it to impress the masses in Russia. Thousands of men, tens of thousands of men, tanks and weapons, those are irrelevant losses. Russia thinks the same way it always has. Big sacrifices, such as seen in WWII, are necessary for their self image.
Those not completely agreeing with Putin nevertheless are going along with this because of a lack of options. No election will make a big change. Also, they lived through the Yeltsin years, 91-99, and it was unstable. Conditions were barely better than in the Soviet Union. Putin brought stability, even if most people knew of all the corruption.
Putin is where he is for a reason. There is no majority to rebel at this point. And I suspect that removing Putin would end up with some guy whos seems "reasonable" but turns into Putin again in 20 years.
Rosa Liskom on
julkaissut kirjoja 80-luvulta lähtien.Oikealta nimeltään Anni Ylivaara, kirjailija on kotoisin Yiltorniosta. Viimesin
kirja Väylä kertoo evakkomatkasta Ruotsiin Lapin sodan aikana. Liksomin kirja
Hytti 6 on ehkä hänen tunnetuin kirjansa. Se on käännetty monelle kielelle ja
siitä on myös näytelmäsovituksia. Samaan tapaan kuin Hytti 6, tässäkin kirjassa
kerrotaan monista vaikeista asioista, joista ei yleensä puhuta. Kertoja on
13-vuotias karjapaimentyttö, jonka isä on sodassa, isot veljet kaatuneet, ja elämä
kotona vaikean äidin ja sedän avustamana tosi raskasta. Ja sitten lähdetään
Ruotsiin evakkoon Tornionjoen yli. Ensimmäisella puoliskolla ollaan karjan
kanssa, ja paras kaveri on Katri, joka on Karjalan pakolaisia. Puolessavälin
kertoja lähtee etsimään äitiään, joka ei ollut kykenevä karjan kanssa
likkumaan, ja on toisella leirillä. Tarina etenee yli talven pimeässä
pohjolassa. Ruotsalaisista saadaan melko positiivinen kuva. Ainoastaan ylimmät
viranomaiset haukutaan. Kun leirillä on kulkutautia, monet lapset ja vauvat
kuolevat,ennenkuin asiaan puututaan. Komitea tutkii asiaa ja kaikki syy pannaan
suomalaisten äitien niskoille. Lopussa palataan evakosta. Karjatyttö etsiin Katrin
käsiin jääneet lehmät ja taas talsitaan metäteitä takaisin. Sivusta toiseen
lukija saa kuulla lehmistä ja luonnon ja sään vaihteluista. Lukeminen meän
kielellä tosin värittää senkin yksitoikkoisuuden ja piinan luettavampaan muotoon. Juoni tuo loppupuolella monia käänteitä kertojan elämässä, ja hänen on harkittava noin 14 vuotiaana vaihtoehtoja siitä eteenpäin. Kotikylää ja taloa rakennetaan saksalaisten tuhon jäljiltä.
Kirja on
vaikealla meän kielellä, joka muistuttaa vaikka Oulun murretta. Siinä on myös
piirteitä länsisuomen murteista. Jos suomi ei ole äidinkieli, suostittelen vain
odottamaan englanninkielistä käännöstä. Haatatteluissa Liksom selostaa
jututtaneensa sodassa lapsina olleita alueensa asukkaita kesämökillään
Ylitoniossa. Osa sanastosta ja kielenkäytöstä on kuitenkin vain Liksomin omaa
tyyliä. Varsin ronskeja sanontoja on joka sivulla.
Tuohon verrattuna
Antti tuurin Aavan meren tuolla puolen- kirja on helppolukuisempi. Kerrotaan
ensin Ruotsiin Volvon moottoritehtaalle Skövdeen muuttaneesta
haitarinsoittajasta Saulista tytär Katjan silmin. Kirja alkaa isän kuolemasta,
ja hautajaisten suunnitteluista. Katja ja muut lapset ovat kasvaneet
kaksikielisiksi Ruotsissa. Suku vietti vain kesiä Pohjanmaalla mökissä. Katjan
tytär on mennyt naimisiin turkkilaisen kanssa, ja avioliitosta on Elvira-tyttö,
jonka ympärillä loput tarinasta pyörii. Elvira katoaa ja suomalaiset muusikot,
sen isän vanhoja kavereita, puuhaavat asian korjausta. Juoni peilaa
suomalaisten siirtolaisuutta nykyisten pakolaisten elämään Ruotsissa. Kun
tarinaa kertoo Antti Tuuri, aletaan selvittää ihmisten motiiveja, ja
vihjaillaan terrorismiin liittyvästä toimnnasta ja väkivallasta monessa kohtaa.
Mutta se tehdään varsin maltillisesti, kuin sivustakatsojana. Lukija saa
jännätä monessa kohtaa miten taphtumissa käy, mutta epätoivoon ei mennä. Osataan
olla ihmisiksi kaikissa vaiheissa, ja suomenruotsalaisten ukkeleitten jorinat
maalaavat liian synkän kuvan. Myös Katjan ex-mies Petteri saa yhden kappaleen. Kertojia on monia, ja samme kaikki näkökulmat. Petteri tukii omia puutteitaan mutta pistää monet tekosensa muiden syyksi. Isosisänä
hän lehtee mukaan Elviraa etisttäessä. Katja on edelleen hautajaisissa kiinni.
Mutta uusia
tulokkaita Tukholman Rinkebyssä ei unohdeta, ja heidänkin ahdinko
riikiruotsalaisten asennoitumisessa tulee monesti esiin. Romaani jatkaa tarinaa
Tangopojat-kirjasta joka kertoo 60-luvun lopusta ja 70-luvusta. Jos
pohjanmaalaisuus ja tuo aikakausi kiinnostaa, voi tästä helposti jatkaa tuohon
kirjaan, mitään sen vaiheista ei mene pilalle jos tämän nykyajan kirjan lukee
ensin.
Peter Frankopanin kirja on jo viitisen vuotta vanha, mutta kirjan teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Siinä käsitellään idän ja lännen kanssakäymistä kahden vuosituhannen ajalta. Silkkitie oli varsin hunkala kulkea aikakauden alussa. Sen varrella olevat erämaan kansat saivat tottua idästä ja lännestä tuleviin matkustajiin ja hankkimaan siitä oman elantonsa. Varsinkin Kiinassa haluttiin ostaa heiltä juuri hevosia matkantekoon vaikeissa olosuhteissa.
Kirja alkaa Kreikan ja Rooman kaudella ja lyhyesti kuvataan Aleksanteri Suuren ja muiden saavutukset oman kulttuurin ja kaupan levittämisessä itään. Aleksanteri asetti väkeään valtaan kautta alueen. Alueet Kaspian merestä Intiaan ja sen pohjoispuolella olevaan vuoristoon tulivat kaikki Välimeren alueen kansojan kumppaniksi ja osa niiden valtaan. Europpa pohjoisessa kiinnosti Roomaa jonkin verran, mutta tämä idän ja lännen välinen alue oli tuottavampi siihen aikaan. Intiasta rahdattiin tavaraa Punaisen meren alueelle, josta tavara siirtyi vankkureilla Egyptiin ja siitä kaikkialle Rooman valta-alueelle. Juuri silkki ja sen lisäksi mausteet kiinnostivat roomalaisia. Kolikkoja painettiin ja niitä löydetään kautta alueen. Roomaa ei kiinnostanut mikään lännessä, siellähän oli suuri valtameri jonka yli ei kukaan mennyt ensimmäisen vuosituhannen aikana. Kun sitten Columbus seilasi valtameren yli, kauppa ja Euroopan kiinnostus siirtyi sinne. Olihan tavaraa kelpompi rahdata purjelaivalla kuin vankkurilla pitkän reitin Kiinasta. Kun idän tekninen osaaminen kehittyi, ulkomailta tuotu tavara alkoi sisältää painavampaa tavaraa kuten jalostettua metallia ja keramiikkaa.
Kirja on niin paksu teos, että on vaikea lyhyesti kuvata sen koko sisältö. Asiasta kerrotaan aina 1900-luvulle ja Frankopan tulkitsee nykyistä suhdettamme Kiinaan ja itään. Maailmansodat ja Korean sota kerrotaan lyhyesti. Kolonialismi oli lopullaan, mutta alueet ja niiden politiikka koettiin tärkeänä ohjailla. Japania lähestyttiin 1500-luvulta lähtien samalla kun se purjelaivailu tuli kuvaan. Japani itse rupesi valloittamaan lähinaapuria Koreaa 1600-luvulla. Kirja ei ole mikään sotakirja, joten se listaa vain ne tekijät jokaisessa tapauksessa, jotka tekivät yhden valtion voimakkaammaksi kuin naapuri.
Kappaleissa kulttuuria kuvataan uskonnon kautta, ja kielistäkin on mainitaa kautta tarinan. Uskontoa käytettiin juuri valloituksiin. Islamilla ja kristinuskolla oli vahvin vaikutus, mutta muitakin uskontoja silkkitie levitti. Bysantin valtakunta asetti kristinuskon vahvasti paikoilleen idässä kun läntinen Rooma romahti. Siitä lähtien kulttuuria levisi pohjoiseen. Orjuudesta on kirjassa yksi kappale. Vääräuskoisia oli lupa panna orjiksi ja kaupata heitä. Viikingit tulevat kirjassa esille noin sivulla sata ja kymmenennellä vuosisadalla. Orjia kulejetettiin laivoissa ja veneissä Euroopasta ja Afrikasta, ja he olivat kauppatavaraa siinä missä muu. Reitit olivat samat jolla kauppatavaraa kulejetettiin. Orjat päätyivät Roomaan, Välimeren maihin ja Lähi-itään. Kirjassa puhutaan Rooman tarpeesta satoihin tuhansiin orjiin vuodessa.
Kirjassa käydään läpi keski-ajat, ristiretket ja muut tutut Euroopan vaiheet, mutta silkkitietä ja Välimeren aluetta painottaen. Kaupanteko vaihteli vuosisadasta toiseen. Italia piti yhteydet itään ja Kiinaan, mutta tunnetuimmasta matkaajasta Marco Polosta kirjassa on vain muutama maininta. Yhdessä kartassa on reitti nykyisen Afganistanin läpi Gobi-autiomaalle ja edelleen Pekingiin. Mitään tarkempaa kuvausta matkasta tuona aikana eikä muulloinkaan kirjasta ei löydy. Varusteista ja kauppatavarasta on mainintoja. Polo vaikutti 1200-luvulla, jolloin myös mongolit saapuivat valloittamaan suuren osaa maailmasta. Matkustelu itään ja länteen tapahtui vuorten pohjoispuolelta. Kun oli rauhallisempi aika, karavaaneilla saattoi olla 800 kamelia. Mongolit vallitsivat koko aluetta. Heitä seurasi länteen rutto.
Kirjan kappaleissa mainitaan Kiina, ja sen kulttuurista on erillisiä selostuksia. Mongolien ottaessa Kiinan haltuunsa oltiin menossa Yan dynastiassa. Vasta 1300-luvulla Kiina pystyi ajamaan mongolit takasisin aavikolle. Ming dynastiassa pääkaupunkia rakennettiin Pekingiin ja Kiinan muuri sai lopullisen muotonsa. Maa oli varakas. Asukkaita alkoi olla yli 150 miljoonaa. Kun portugalilaiset saapuivat laivoineen Macaoon etelässä, vilkkaampi kauppa alkoi. Valuuttana suosittiin hopeaa. Kiinassa kullan ja hopean arvo vaihteli verrattuna muuhun maailmaan. Sitten 1400-luvulla törmättiin uuteen ongelmaan: metallia ei riittänyt kolikoihin maailmankauapassa. Kun Columbus seilasi länteen ja siellä ruvettiin haalimaan rikkauksia, juuri kultaa ja hopeaa haluttiin. Kirjassa on kokomainen kapale hopeasta, jota nyt kaupattiin kautta maailman. Koska tyynenemeren purjehtinta ei ollut alkanut, hopea päätyi kauppatavarana Kiinaan Euroopan kautta. Paperirahaa oli kokeiltu aika ajoin, mutta 1300-luvulta lähtien siihen ei luotettu.
Noin puolessa välissä kirjaa lopulta kauppa pohjoiseen tulee esille. Siinä mainitaan lähinnä manner-Eurooppa, mutta Itämerikin liittyi lopulta kauppaan. Siellä oli nyt niin suuria asutuskeskuksia, että silkkitien tuotteet lopulta virtasivat laivalla sinne. Kappale kuitenkin painottaa Englantia 1500-luvulla ja sen roolia maailmankaupassa. Seuraavat kappaleet kertaavat Englannin ja sen naapureiden Euroopassa kamppailua kolonialismin aikaudella, jatkaen Napoleoniin. Britit olivat taas mukana liittämässä lähi-itää, Afganistanin aluetta, omaan valta-verkkoon.
Frankopanin kirjoitustyyli on sellaista, että hän muutamin lausein selvittää kulttuurin, teknologian ja talouden osuuden jokaisessa maiden välisessä kilpailussa ja konfliktissa. Kirjan sisällysluettelo on melko tarkka, joten jos siitä jotain on oppinut, voi kirjaa selaamalla löytää ennen lukemansa kohdan. Kaipa se päätyy omallekin hyllylleni muutamaksi vuodeksi hakuteokseksi. Koko kirjan ideahan on jokaisessa tilanteessa painottaa yhteyksiä itään. Mainitsemassani 1500-luvun osuudessa kerrotaan Euroopan uskonkiistoista, joiden aikana Englanti pisti kaupan etusijalle ja solmi kauppasiteet muslimimaahan Turkkiin. Frankopan kirjoitti toisen kirjan, The New Silk Roads: The New Asia and the Remaking of the World Order. Siinä kuvataan nykyaikaa. Kiina, Turkki ja Venäjä ovat tukinnan alla. Lukijat eivät pidä sitä aivan yhtä hyvin onnistuneena.
