Just My Situation

The story of Jim Pembroke is a bit of standard tale ("Man falls in love with Finnish girl.") as well as a complicated story of the music scene of the 70s and Finland. You could probably not do the same thing now. On the other hand there is a music buying public now. (In 1969 it was still 100 000 LPs a year total sold.) From the Wigwam pages:

English expatriate Jim Pembroke’s songwriting was capricious, a pestle that ground quintessential pop and rock (as the Beatles, Traffic and the Band) against mordant, often flippant, lyrical ironies ... Eccentric and absurdist, peripatetic and fatalist, romantic and idealist – Pembroke wore all these suits, and wore them well.

-- Angus McKinnon (1977)

                             

BACK-GROUND AND HOW THE BOOK CAME ABOUT

Jim Pembroke had got the bulk of this book done by 2007, and was then helped along by partner Rick Chafen, the biggest Wigwam fan I knew of in North America. Jim spent some 20-30 years in Kansas City, where he died in the fall of 2021. I know they traveled some, as Jim was interested in Native Americans for example. But mostly it was domestic life in a country he was familiar with in song and language. It was never quite clear to me what was the main motivation for the change. He was seeking some change, but the band did well in Finland from 1991-1994. But, to be honest, the band had line-up changes in that time and really was not quite the committed effort the '75-78 band was.

Rick was to arrange some gigs in Kansas City (Rick was the sort of fan that went past just following the English bands he liked, so he arranged for many a band to make a stop in Kansas City. Van Der Graaf Generator was a favorite). But the US gig for Wigwam never happened. The dates for the earliest Kansas City solo gigs are in 1984 and 1986. Wigwam had gigs in Finland from 1991-1993 and then the huge gap in Wigwam gigs appears.  In Mikko's book Jim and Rekku in the mid 80s were opening for Roger McGuinn, I believe. There are just a few pages (pp 208-212) in the book to cover 1985-1990, but Jim did in fact make several trips to the US. Fans have recordings of Jim and Rekku in Chicago and Cleveland. Most likely those were from about 10 USA gigs in 1992. The Wigwam fans still around got to hear some Wigwam music, finally.

In my 1999 interview Jim mentions making a trip to the US where he started off in Florida and met some Finns there. Then he (he does not drive) ends up in Kansas City again!  So we can place Jim in Kansas City from the mid 90s. Most likely from 1995 on.

This time Jim had stayed long enough to meet Cady there. The choice was there, and Jim had to compare what was left for him in Finland and a semi-retirement in the USA. Rick was good at organizing the book and could have added a bit more of the American life but did not. The result is a book, skillfully translated by music journalist Esa Kuloniemi.

Who should read this book? Well, if you did not care for Jim's part in early Wigwam and then past 1975, it's not going to have a big part for you. The song writing of Jukka Gustavson does not come up very much. I personally had seen the band in 1970 and had in fact got the American Tombstone Valentine a short while later. That gave me background on Blues Section as well. So I have always appreciated the pop side of the band. I do have most of the Pohjola catalog as well (only two on LP) and never neglected the progressive end of the band and members. But on to the book.

I got the book a few days ago in the mail. Thanks Levykauppa X. I also had a lot of the Pembroke and Wigwam CDs on hand, but all are familiar by now. Some of the solo works I had to brush up on.

He talks about his start in the music business sort of by accident. "The script was written for me." Before we go into the book, I have to say that there was not really another singer in Finland to handle English lyrics at that level in 1966. When he gets to write songs and record with Blues Section, with every song he nailed the vocals in the Blues Section era songs. In fact his singing style is pretty much the same throughout the 1970s. Occasionally he would create a comical character with a new voice. Criticism of his early vocal efforts was mostly that "he was not a blues singer." Obviously, he was not.

The Jim that speaks in the book is a bit of a made up Finnish speaker, as I suspect he did not use quite as broad slang as Kuloniemi makes him sound. Material in Finnish slang is matsku,  I can see Jim using that as well as faija (dad) and fyrkka (money) in the interview link below.  A tune is a biisi in Finnish, and certainly Jim knew that and spoke Finnish quite well. But not exactly like this. I don't even hear much of an accent, put he did get stuck on some grammar points at times. I interviewed him 1999 in English just because it was easier. Less editing to do. But I spoke a few minutes in Finnish at first. My take on Jim and Rekku is that they must have spoken Finnish when putting together songs.

How does the actual Jim's Finnish sound? Well, we have some samples from YLE.  It is at this link. Scroll down to "Wigwamissa mä opin missä d-molli on." And then right under that Jim Pembroken haastattelu. There is a song at the end, one of his best demos we have, at the end in English.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/07/06/jim-pembroke-oli-nuoren-rock-suomen-tarkea-brittivahvistus

Then under that, also see the video on Hot Thumbs O'Reilly.

The title comes from a song, which may be one of the few autobiographical ones Jim wrote. He does not say it comes from his life, but the situations and moods are familiar to most of us. Some sort of end, loss.

Wigwam was a very popular band in Finland from 1970 through the late 1970s where they got to play for the bigger festival audiences. (Jim seems to remember sitting in a tour van a lot). At first it was a more variable Gustavson and Pembroke effort but also with the longer soloing on many numbers. As mentioned his singing style and delivery was developed very quickly. A small label has released the Töölönranta gig from 1975 (samples are on Nuclear Nightclub) and the band and live vocals, at least on this occasion, are perfect. I have all the live recordings from later on, but the Töölönranta concert captures the band at its youthful peak, very much the Nuclear Nightclub band. There was much hope at that point. I myself was in Finland a couple of months that summer, but had to go to festivals and gigs where friends could put me up. It was also the year that Finnish bands singing in Finnish made a big splash. I saw several, Juice Leskinen twice. But in any case I missed this band at its peak. By the time of my next trip in '79 the band was no more. 

The shock in the book comes in the material after 1975. The band had the full support of a record company only for the two albums 1975-1976 and the tour in 1976 for "Lucky." I spoke to Jim about Nuclear Nightclub, and he was quite happy to talk, but when the next album came up, he was less interested. He seemed to not think much of songs such as In A Nutshell and Sane Again, or at least he was totally past them. Tramdriver he still liked in 1999. The following Dark Album gets only a few pages in the book. Obviously this phase in the band with some rather brief international fame after Nuclear Nightclub and then a quick fall two years later with just the Nordic gigs remaining. No real future for the band by 1980 when drummer Ronnie died. The years after Virgin dropped support were the familiar festivals and small concert halls from 1977-1978. From 1978-1991 the band was not performing. And even the record deal gone, Love supporting them to 1977. Virgin did put out a collection, "Rumours.." so they did weakly suport to 1979. (I have a bit more on this below. See the cover of the Tramdriver single below.)

READING THE BOOK 

I read the book rather quickly. My general impressions first. I will get to some detail below. I'm trying to avoid spoilers as the book just came out.

The band mates are profiled rather poorly (mostly in terms of music), though Jim was more tied up with Rekku the rest of his career than he ever was with Jukka Gustavson or Pekka Pohjola. He liked them, and Pekka gets a good many pages in the book. The Nuclear Nightclub band is a bit in the shadow. As they are in the two boats of the original Vuorimies photo, it is appropriate they appear rather thinly in the book too. The shock to me was that the Wigwam II era was only two years at that point. (It did come back 1990s and 2000s). The original Wigwam and Blues Section plus the covers band he ran under promoter Weneskoski took some seven years.

Getting back to the start. There we are left with quite a lot of pages about Jim in London, then attending maybe a few concerts (Animals, Yardbirds) and first attempts to sing in a cover band. Some of the scenery and characters were later distilled into his songs. In particular "Paint it Michael" that he wrote with Blues Section. The story of the shopkeeper Pete and the prank the newspaper boys played on him is on page 85 of the book. Jim does list some elements of his teen years and the people around that made their way into songs, such as the Teddy Boys of the 50s. He gets into the art school and some of that is told in colorful terms. 

Many of his early songs reflect the mid 60s, as we were moving into a world where we teens were something that the record producers could target. Songs were not serious. Jim would remark on some everyday item that he made note of. From an early song: 

I tried to follow all the trends Imitate all my friends Buy my gear just the same To find that they’ve all changed 

I asked my friend, Bill, what’s the score He said man don’t worry more Just blow bubbles everywhere Then you won’t be square (oh no)

The early records, Blues Section and the first Wigwam single, fall into the Summer of Love and Sgt Pepper era, so there are some songs that reflect the hippie ideas of that time, but in the far away ripples of it in Finland. Jim wrote some lyrics that reflected the carefree ideas that most young people had, and in Finland it was mostly a reluctance to start your work life after school. Musicians tended to dread going into the military for the year it took. Also, by 1968 the Paris student riots reached Finland in the form of Vanhan valtaus as we called it. It was part of the leftist radicalism. In connection with the leftist ideas came in the experimentaion that was seen with Love Records. The label was also the first to sign rock bands. All the rest of the music business was old fashioned singers with back up bands. (They would also cover a lot of rock bands singing in Finnish 1970-1980). But first we have to get Jim to Finland. The story below roughly follows what he wrote. 

In London, meeting the Finnish girl, Jim working in a plastic factory for the fare to get to Finland on a Russian freighter. The girl is there, but there is a fantasy scene to color that meeting and Varkaus and then not much. About Jim, family and all that. A baby is mentioned in 1979, and that sums up all of Finnish family life (get the book, photo is proof!).  In fact none of the book is very deep, it is entertaining. If you are reading in Finnish, the point where Pohjola joins the band, about page 110 or past there, the scene is quite comical.

Getting by and understanding Finnish little by little is a challenge, but with music being his field, that did not matter much. Jim was to write the lyrics, and often the whole song. The Blues Section era is covered well. Jim talks about writing lyrics:

He mentions Dylan, Chuck Berry and Lennon. Jim was very much Lennon, not much of a Paul McCartney. Except the song Tombstone Valentine and a couple of others. Lennon appears to have been a model for word play as well as some nonsense lyrics. "In the ideal situation the lyrics sound good but also mean something." He says he had to have the whole Dylan catalog to practice chords and lyrics before he could write a song. But it was a working process by the end of the year he spent in Blues Section. Prior to that, Jim had been popular for about a year, playing in bands put together by promoter Jorma Weneskoski. This was a time few English or other bands ventured into Finland. But all that was mostly playing covers, the same thing all Finnish bands did. The Blues Section songs are explained by Jim in the book (page 83), and since these were just fancy pop songs, vocals and lyrics were needed. Good training. The musicians Walli and Koivistoinen gave Jim a good chance to work with challenging players.

The early days of Wigwam are rather thoroughly described in the Meriläinen book. Jim (here) does mention working at the Swedish Theater as part of the Hair musical, but there is nothing about the famous car crash they had with a Ford Transit van and a trailer. The roots of Wigwam come from two bands: Blues Section and The Roosters. Nikamo and Gustavson came by way of The Roosters (as well as a number of short lived bands where Ronnie had played) and by July of 1969 Nikamo had talked Gustavson into joining Wigwam. The first gig under the Wigwam name had already been Feb 8th that year, with Jim as singer.  Ronnie knew pretty much everyone in the music business and he and may have known of Mats through Måns. Måns and Mats knew each other from school. (Ronnie had been in the Jussi Raittinen band at one time. It was the Finnish school of rock.) They had even recorded a single, and Jim does goes into that, Must Be The Devil. Otto Donner had been supportive but it was up to the band to make a living touring. Much of it was at schools in the Helsinki area. One can assume they played at least half covers, plus a few of Jim's songs. The trend in the first generation (mine) of rock fans was to prefer songs in English for a short while. The reason for that was mainly that the newer music made rather all of the mainstream pop/iskelmä songs sound cheesy and dated by 1968.

The book does mention Hard 'n Horny, the first Love records album. It is unlike all that followed. I'll just give my own review link here:

https://esajii.blogspot.com/2023/10/hard-n-horny.html

If you get the last released CD version, it has lyrics worth a look. Word play and such and hints of psychedelia. Jim says that "Henry's trip takes him to a place from which there is no return." There does seem to be a bit of travel in the story. In the end he returns to Earth, saved by memories of a girlfriend.

Unlike many Finnish bands, Wigwam was able to write songs. The group seemed to work quite well in the studio and live, but the personalities could not have been any different. Jim jokingly talks about Pohjola helping work out a song or arrangement and basically grasping every musical concept instantly, possibly even before Jim had thought it through. The band at the time were all fans of Procol Harum and The Band. Pekka in particular liked The Moon Struck One.

We had that recording before, but the newly released Fairyport has some live tracks with The Band covers. As the band went on to tour Finland and play festivals, they often ended up tunes like Chest Fever, that allowed the keyboards to stand out. Those songs were not quite as progressive as the band's own songs, but worked well with audiences. Jim talks very little about the role of the singer on stage in the book. He does acknowledge being in a band that always had very impressive performers on stage. But even in the early 70s it was always Jim that spoke Finnish to introduce songs. Mostly he would note when a song was coming up written by Rekku. The normal banter with audiences about Midsummer and so on might be inserted.

POHJOLA JOINS

On page 112 Wigwam, soon after the Fowley disaster (he came to a gig or two and was very rude and bossy) was a trio.  Two band members left, Nikke left  due to Fowley.

“So you don’t like our center forward, what is your plan?” Jim, Gutsi and Ronnie carried on. It appears to be an actual gig (p.113).

Jim writes about the gig where Wigwam and Jussi and the Boys played:

The shorthanded band did not last long. We regrouped over one night by adding one more virtuoso. Pohjola had played violin on a Wigwam single and was sort of waiting in the wings.

We were on a gig, and Pekka was in the Jussi and The Boys outfit that had played before us. Later in the evening, after the gig, the bands were taking down the equipment to a staging area for the roadies to load the vans. I went to Pekka and asked casually if he wanted to join our outfit: Tuutsä bändiin jäbä? (jäbä is slang for “guy.”). Pekka was the silent type, so in reply he merely moved his bass and amp from the Jussi pile to the Wigwam pile. That is how simple it was. Pekka soon made a perfect match for the band and had qualities that were useful for us. He would learn any piece before we had played through it even the first time. His skills were so unusual that they inspired us to chart our music to further levels.

There is a catalog of all the gigs at wigwam.fi, but it is hard to say when this gig might have been. Just prior to Tombstone Valentine in 1970. There had been some attempt to record with Fowley present and with Nikke on guitar. But nothing came of it. By the time Pohjola joined, Huldén had gone off to the loose realtionship with the band he had from then on. The band had started with Nikke and Ronnie just inventing a band and idea, for something to do. By the time Jukka and Pekka were in the band, Nikke had no role that he could see. Lucky for us, this line-up was stable.

Wigwam I (before 1975) albums are all covered in the book. Being ends up as just an explanation of the strange song titles Jukka had them use. From the Tombstone Valentine era several songs are described in detail, as well as the crazy American producer Kim Fowley. You can't actually call Fowley a musician in any way. He does have some vocal novelty hits, but they are more spoken through than sung. His role in the Wigwam album was minimal. (But possibly due to Fowley the songs were more standard pop rather than progressive). But he did demand writing credit, somehow, in one song. Jim was left to entertain Fowley when they were not in the studio. 

Jim does not ever mention the lyrics that Jukka came up with, which were a bit more "deep." But Jim was not the one that helped with Jukka's English, it was Mats. Jukka is better profiled than Rekku, however. A man with some lack of confidence and other issues that led Gustavson to leave music for a while.

Captain Supernatural

Captain Supernatural shoved aside his penny goons
And wondered what to do about the changing of his tune
But meanwhile in the jungle things weren't going quite so well
'Cause Maypole had his eyes so round and Cozy would not tell

[Chorus 1]
Miles and miles and miles away, somewhere in the sun
Captain Supernatural's men weren't having so much fun
Bob Hope's tour in '64 is all that they have had
And Bogie films didn't seem to help

[Verse 2]
Meanwhile on the healthy college front
Rodney heard his groovy hair is not what people want
Had to cut it like it was in Paltry Place
'Cause the people want to see his smiling face

[Guitar Solo]

[Chorus 2]
Miles and miles and miles away, somewhere in the sun
Nasty and his desert mice weren't having too much fun
Dion's tour the day before is all that they have had
And Monty films didn't seem to help

Some terms are explained. Rodney is Ryan O'Neal in Peyton Place (Paltry Place), a very popular show in Finland. Even I watched it, though my Finland years end pretty much where Jim's start. I had a chance to see Jussi and The Boys at my school at age 15, the same band Jim saw at the first dance place he went to and soon was singing in Finnish groups. Jim also brings up Jussi in the Pohjola scene (p.113). In verse one, Cozy referred to Kosygin. We would never have figured that one out.

There has not been a lot of analysis of Pembroke lyrics. I would have to pull out Mikko's book to see what is in there. But the Wigwam.fi website had one example from the early days. Johansen and Chafen analyzed Must Be The Devil (link below). You can at least see that Finland has entered his thinking in the form of winter:

LINK Must Be The Devil

They carried out a similar analysis of Greasy Kids' Stuff. See the main site there and Lyrics and Chords tab.

As mentioned, for 1975-1977 the highlight is just the Nuclear Nightclub album recording. During a short training session at Måsse's cabin the album came together. The four man band worked effortlessly in this task. Jim mentions in particular that here the group worked out very detailed song structures before he put in any lyrics. Kotilainen on keyboard only came in at the studio sessions. The result is a radio-friendly album with melodies you can hum and some nice guitar and synth work. Tempos were rather laid back. Losing Hold sounds rather frantic compared to the new tunes.

The second album is barely discussed, other than the issues the band had with Virgin Records. There are some hints about the content. Mats had been asked to paint the cover for the album and Jim says he was somewhat inspired by the cover when writing the lyrics. Rekku somehow created the phrase Lucky Golden Stripes and Starpose and Jim went with that to create a song. The stripes are apparently not the stripes of the American flag. It was Virgin's idea to use it for the UK cover.  And the role of Vrrgin and their extremely slow process of recording the album was the main reason the band members disliked recording it. Read more in Mikko's book, where even Jim says a few more negative things. Here you just get the general feeling of the Virgin Manor sessions. He does admit the songs on "Lucky" were not as well worked out prior to recording as the Nuclear Nightclub songs were. Virgin got the album out and pushed them to tour the UK. This was the tour with Gong.

From that year, the Tramdriver single was recorded under less pressure and is delightful little song. But the band was never a singles band. Even the ones put out in the UK did very little. In Mikko's book we get a picture of the band in Finland and Scandinavia from 1977-1978. They had graduated from dance places in Finland to small concert halls and festivals and did tour with a lot of gear. But there were fewer gigs of this type available in Finland.

A couple of pages cover their Dark Album. Jim says he returned the song Cheap Evening Return to the live set in the 2000s. Somewhere in there we have no more Ronnie, but he is briefly listed in the non Wigwam efforts section, working on Flat Broke. But Ronnie died in Dec 1980. The 1991 Light Ages era is briefly summarized. Gigging with Rekku as a duo. The team did some opening act gigs in the USA, thanks to Rick Chafen. And Jim mentions that he quit drinking at this point.

Jim writes about his career writing songs for others in the following chapters. I've covered it in the interview, so here is a link to that:

LINK

Scroll to the bottom of that and then on to Part 3 from there. I did not ask anything about Riki Sorsa, but Riki and Kojo were the ones bringing Jim some income with a few hits in the 80s. One tune in particular is pretty standard Pembroke, and I have a decent recording of Jim doing it in a club in the US. But Jim did not put it on any of the 80s albums he recorded. It would have fit fine on a solo album. Here is the Sorsa version. Jim wrote several songs on that album, plus a reworked Autograph.

There was an entire album for Tasavallan Presidentti that Jim wrote lyrics for, as Eero Raittinen was not able to do it. He merely sang Caught From the Air (Originally Lennosta kii):

Get my kicks like an octopus donkey
I'm disturbed sick in my mind
Computers ain't able to gimme the pace
Chip on my shoulder, egg on my face
Wild frustrations gettin' me down
Fry my head in linseed oil
Serve with olives and that ain't all
Slice my tongue, do me good
Fill my nails with bamboo cane
Suck my thumb, sell my brain


Who's got time to gimme an offer?
I need help, any old kind
Computers ain't able to gimme a line
Feel a lot older all the time
Calculations gettin' me down
Try my hand at something new
Maybe buy a stamp or two
Slice my tongue, do me good
Fill my nails with bamboo canе
Suck my thumb, sell my brain


I don't need advice on the wеather
Rain or shine, out of my mind
My TV is broken and radio too
Ain't got no records, lonely and blue
Practise death in the kitchen or loo
Cut down breathing, fake I'm sane
Hold my horses, blow my brain
Slice my tongue, do me good
Watch my stars and P's and Q's
Give up hoping, thinking too


Get some time to walk down the sewer
Then again, I couldn't be sure
My guru, he tells me to stand on my head
Transcend to the truth and live while I'm dead
Wild frustrations getting me down
Fry my head in linseed oil
Serve with olives and that ain't all
Slice my tongue, do me good
Fill my nails with bamboo cane
Suck my thumb, sell my brain

There are a few good lines in it and the album was a moderate success for Tasavallan Presidentti. But Jim probably would never have sung those lyrics himself. Not that they did not fit, the song was largely an instrumental with rather quirky parts for all instruments. A sort of "Bless Your Lucky Stars" for Tasavallan Presidentti. The Finnish lyrics, Lennosta kii, express a desire to leave, for a penniless singer who somehow is frustrated with the here and now. The "airship" will take you away. The sand under your shoes and so on. So equally aimless frustration. A two minute clip of the Finnish song:

https://youtu.be/nSAQjr5nnpQ

Jim's lyrics:

https://youtu.be/VZYFNK54hjg

The album was in my mind the lesser of the two Raittinen vocal albums and I played most of the other Pressa albums more. But in hindsight this track is one of the best for the band at the time, and the English lyrics do not make it any less. Any Finn will prefer Lennosta Kii, and there is a good live recording of it. The album had these songs:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Milky_Way_Moses

In the book there is a lot about Timo Kojo, or Kojo as we called him. Kojo had a distinctive voice and Jim ended up writing a Song of Europe hit, sort of, for Kojo. Nuku pommiin it was called. It bombed. Jim was on stage with Kojo's band. There is a funny video if you want to search for it. Jim is the one banging on the big bass drum.

There is a bit of material to cover the remaining Wigwam albums, and he seems to have enjoyed all the comebacks. The celebration of Wigwam 50 years was a big deal.  And there was one final solo album in Kansas City. The last two albums with Wigwam were a bit more of a standard rock type of albums, critics seemed to dismiss them as "not progressive." What were they waiting for after 25 years? There are several good Pembroke songs on both, so it's a good thing we got them recorded. Compared to Nuclear Nightclub (where some songs really were mostly Rekku) I sense that these were pretty much a 50/50 effort between Pembroke and Rechardt or maybe 60/40 with Rekku helping finish an idea. It is possible they formed from the band rehearsing and playing those few years in the 2000s. On page 221 Jim explains the term Kotilainen threw out, "sointupartio." So came the song Chord Squad, a fine pop song. Those couple of years, with the EMI record deal, are very briefly covered (p.219-224).

Other solo albums are covered as well. Wicked Ivory attempted a bit of comedy in Goon Show fashion. It must have been hard to record that with no comedy partner to bounce those ideas off from. But it came out well enough, in items such as Cosmic Rot. And of course it produced Grass For Blades, a bit more boldly critical of world events than Captain Supernatural.

I noticed there is a video with translations on Youtube, so here is the interview there:

Fan reaction to the book is mainly comments on the superficial coverage of some eras and albums. As were my comments above. The band itself, Wigwam, has a broad following in Finland, and it is not just due to Pembroke. But in at least half the songs he was the key part, the frontman behind his keyboard.

Jim is best remembered as a song writer, which is well documented in the book. I want to leave with a song example, which is an older tune. Jim would approve.

ADDITIONAL MATERIAL

Tiny bit of analysis of Wishful Thinker. "Unpredictable chords." No comments on lyrics.

https://youtu.be/k6ZMGN7vZtA

There is a bit of Jim's story in English at an odd blog. I don't know if there was any interview. Nevertheless there are excerpts of the book in that "interview" but in the original English. Take a look at it and take home what you will, with a grain of salt (or in any case, the text seems to be really Jim, but there was likely no interview):

LINK TO "INTERVIEW"

As far as Jim's lyrics for Hard n' Horny, I had a hard time with the English terms such as "tuppence a ton."  They were in fact printed in the remastered CD booklet. A sample:

For those that have the album but not the lyrics or perhaps Spotify only, the lyrics are also here.

https://genius.com/albums/Wigwam-fin/Hard-n-horny

I've edited this many times, and it is definitely not publishing level text, but decided to leave all the side steps in. Speaking of steps, here is Rick Chafen on Abbey Road.

SUOMEKSI

For the Finns: En nyt varmasti tiedä mihin pitäisi Jimin kirja lokeroida. Se nyt ei ole niin tarkka selonteko kuin esimerkiksi Meriläisen Wigwam-kirja. Jimin kerronnalla on paikoittain sama vaikutus kuin Juice Leskisen kirjoissa (Kuka murhasi rock and roll tähden?) tai Juho Juntusen Tuuliajolla-kirjassa. Eli viihteen ja pohdiskelun rajamailla.

Jukan haastattelussa Jim puhuu suomea ennen vuotta 1975 ja suomen kielen taito oli jokseenkin siinä jo tavoitettu. Eli kieliopin virheet jatkuivat häneen puheessa kuten tässä. Usein hän korjaa sanomansa kun tekee virheitä. Jimin mukaan teksti ja biisi kuuluvat yhteen, eli siis niitä ei voi erottaa. Molemmat tykkäävät Procol Harumin Salty Dogista.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/10/15/wigwam-radiossa

Epilogi-osa on kumma. Perikunta ei vissiin vastustanut, ja on siinä parin läheisen viestit. Mutta esim. Jukka Orman kommentit ei kuulu sinne loppuun. Jim on avuton epäkäytännöllinen uneksija Orman sanoissa. No, tee itse sanat sitten, vitun Orma! (Mahdollisesti Orma ei osannut arvata miten hänen sanansa tulkitaan).

Maailmassa tarvitaan muutamia henkilöitä katsomaan asioita vähän etäämmältä tai huumorin näkökulmasta. Oma kokemukseni oli että Jim oli tosiaan riippuvainen monesta, varsinkin musiikin ja viihteen alalla. Ilman Otto Donneria ura ja bändit tuskin olisivat päässeet alkuun. Hän oli itse varsin laskelmoiva siitä mitä muista sanoi. Jos mitä, se osoittaa kovia kokenutta tuumailijaa.

ABOUT ME

This might be the first time you have run into my blog. I was the child of immigrants, so there was a bit of back and forth between the US and Finland. I was in Finnish school to the end of 1969 spring. I was fluent in English by age 15 and went to American college at 17. Somewhere in there I managed to attend Ruisrock 1970, Pori Jazz and Kuusrock (Oulu) in 1975.

Kirjat ja levyt Suomesta

 Vaikka iTunes tarjoaa jonkin verran suomalaista musiikkia, kaikkea ei saa. Levyjä edelleen tehdään ja niitä saa suurinpiirtein kahdesta paikasta: Levykauppa X ja Svart.

Svart avasi hiljattain nettikaupan USA:ssa. https://svart.ochre.store/

Niin saa tialta jopa LP:t.

Levykauppa X myy myös peienen määrän muita tuotteita. Olen hankkimassa juuri Jim Pembroken kirjaa. Ihmeekseni huomaan postikulujen olevan sama 4,99€ kaikesta.

Kirjojen kohdalla muutama kustantaja myy koko maailmaan, mutta jos kirjan hinta on 25-30 euroa, postitus on ainakin 20 euroa.

Finlandiakirja myy monen divarin tuotetta. Maksut tehdään sähköpostilla kun divari vastaa ja omalla Paypal tilillä.

https://www.finlandiakirja.fi/ 

Romaaneja olen tilannut Elisan nettikaupasta. Ne on kätevästi kaikki samalla e-kirja formaatilla. Aika kevyttä lukemista. Jonkinverran politiikkaa ja historiaa mahtuu mukaan.

En anna siihen linkkiä, mutta suosittelen että jos luet tabletilla, mene kauppaan suoraan tabletilla, ei läppärillä. Siihen saa sitten lukemista varten sovelluksen.

Trumpin kausi: We are still in the Trump era -- at least to the end of 2022

Pistin otsikon englanniksi, sillä oikea poliittinen blogini on englanniksi. Mutta luin hiljattain kirjan viimisestä parista vuodesta:

Jonathan Martin ja Alexander Burns ovat jututtaneet satoja poliitikkoja molemmista puolueista kirjaansa. Kirjan kattama aika Trumpin viimisestä vuodesta ja vaalista Bidenin alkuvuoteen on jotenkin outo, sillä päätapahtuma Trumpin hävittyä politiikassa on vasta tänä vuonna tapahtuva vaali. Kuitenkin kirja kuvaa hyvin tuskaista hommaa saada mitään läpi kongressissa ja presidentin allekirjoitettavaksi. Mainistematta jää kolme Trumpin nimittämää tuomaria, joilla on kovastikin vaikutusta mihinkään vaalilakiin jota Bidenin kaudella esitettäisiin.

Luin kirjan loppukappaleet ensin. Siinä kuvataan Bidenin johtajuus heikoksi, vaikka alkukauden pandemian toimet ja sen ajan rahoitus saavat kiitosta. Build Back Better ohjelma oli niin valtava, että sen romahtaminen kahden oman senaattorin takia oli myös valtava tappio. Nyt ollaan odottamassa edes jotain, mutta vauhti lopsahti kaikissa demokraattien tavoitteissa. Kun siltoja rakennetaan, vuoden päästä äänestäjät eivät muista että Biden rahoitti rakenushankkeet. Mitään vaalilakia ei saada ennen tärkeää vaalia. Noita asioita puidaan kirjassa monta kappaletta, ja jos mainitut politiikot eivät ole televisio-ohjelmista tuttuja, lukija ei jaksa kaikkea muistaa. Pitää kuitenkin huomioida että kongressin meno on tavallista ja että republikaanit eivät ole tukeneet demokraatteja 2009 jälkeen jolloin Obaman kausi alkoi. Muutama harva keskustalainen (Collins, Murkowski) saattoi tulla mukaan ja elvytyspaketissa laman jälkeen yhteismieltä oli hetken. Tällä kertaa ei edes pandemian ajan rahallinen tuki omalle osavaltiolle kannustanut tukeen. Omista poliitikoista Biden sai aina kuulla Manchinin vaatimuksen ”bipartisan” hankkeesta, republikaaneja tarvittiin aina muutama tueksi hänelle. Bidenin taidot sovittelijana melkein tuottivat tuloksen, mutta hän ei voi mitään kahdelle jääräpäälle senaatissa.

Tammikuun kuudennen Capitolin kaappaus kuvataan kaikista näkökulmista. Sympatia Trumpille katosi, mutta oikeisto hätäili lähinnä omien virkojensa puolesta. Yhteismieltä ei tullut, viikkojen päästä McCarthy ja McConnell alkoivat perua sanojaan, kuten moni republikaani. McConnell oli poikkeus, eikä puhu Trumpille eikä kuvauta itseään ex-pressan kaverina. Ja Trump tosiaan menetti kannttajiaan kongressissa, usea ilmoitti lähtevänsä eläkkeelle.

Kirjan alussa on seikkaperäinen selostus Trumpin loppuvaiheesta, noin sata sivua. Pandemia ja vaalin häviö olivat ainoat asiat mielessä. Sisäpiirin juttua on laajasti. Kirjassa mainitaan Trumpin aikeet puolueen johtajana vuosi vaalin jälkeen. Hänen kostot omille esivaalissa ovat parhaillaan menossa, joten niistä ei ole kirjassa selontekoa. Pitkä luettelo Trumpin vihollisista republikaaneissa mainitaan, joten sille joukolle nyt kostetaan. McConnell on Trumpille nyt Old Crow.

Mitään kovin repäisevää uutta ei julkaista tässä, mutta melko vapaasti ollaan Trumpista tässä vaiheessa omat mielipiteet sanottu. Kaikkien politiikkojen kohdalla ei ole suoria lainauksia, vaan lähipiiriä haastattelemalla on saatu suurin osa selville. Bidenin ja Harrisin suhde ei ole aina positiivinen, ja heidän lähipiirejä on asiasta kuulusteltu.

Wigwam: In the far North, the band was influenced by Traffic and The Band

In the late 60s progressive rock was just coming around. It was a British phenomenon that spread to the continent. The lyrics were an early indication of something big happening with the first few Wigwam albums. Other than that, 1969-75 was the "organ trio" band. Progressive Rock had not got to the Genesis and Yes stage yet when Wigwam started.

King Crimson was an early example of lyrics and instruments to use. But it was Traffic that inspired Pembroke and Gustavson. Ian McDonald followed the band from the start and reviewed the albums in 1974:

Those were notes by Ian McDonald (NME) on Tombstone Valentine. Yes, there is a likeness to Traffic. And Jim's Save My Money and Name somewhat resembles the Band tune below. Having met Pembroke twice and listened to his records with Wigwam for years I was pretty sure it was always the lyrics that caught his attention. The Band had a song out on an early album that Wigwam covered. It was an album cut, but many a fan picked out this song from Cahoots rather than the more popular "When I paint my masterpiece." Wigwam played a number of Band tunes live, such as Chest Fever, which gave Jukka a chance to show his skills.

"The Moon Struck One"

Julie and little John Tyler lived in the house next door

We would be the great triangle and to this we swore

Julie was my sweetheart, little John was my cohort

And all the wild horses in the world couldn't keep us apart

Once we went for a swim in the noonday sun

And promised to return before the moon struck one...

Pembroke had always had a thing for America in his lyrics. Hard Top Lincoln appeared in the 80s. By 1990 he had ended up in Kansas City and made a few reunion gigs in summers in Finland. Finally the band had a comeback in the early 2000s and made two worthwhile albums. These reflected his interest in America and the scenery there. Jim was particularly interested in Native Americans and their legends.

Back to the Band, Jim's playful lyrics appeared to follow the Band song in Save My Money and Name:

I was never the same kind of fan of The Band as Jim was, but did look into a number of the albums just because of the Wigwam connection. For me, the hit collection CD would have been emough.

Pembroke wrote an autobiography in his last years. Look for it, probably in Finnish, under the Like publisher site in the fall.

https://like.fi/

Back to Ian McDonald. I'm not sure if he came back to comment on the Wigwam lineup past 75. Here we see Pembroke come to his own, and the band really was not a copy of any progressive rock style. It had synthesizer, but it sure was not ELP. The band later came to call it "deep pop." I think Jim's lyrics came to stand out a bit better in that style. The better keyboard player, Kotilainen, was only on board for one of their 70s albums and two in the 2000s. Thus the keyboard became a lesser force in the live band. It was no longer anything like Traffic.

Putinin Venäjä

Itse olen käynyt vain kerran Pietarissa joskus 80-luvun keskivaiheilla. Heti ensimmäisellä asemalla jossa junamatka pysähtyi kävi heppu kysymässä farkkujani ostettavaksi. Ihmisiä hiippaili bensakanisteri kädessä kujilla. Muuten Pietari oli loistava kulttuurikaupunki. No, jääbaletti oli hieman sirkusmaista viihdettä.

Nyt sitten ollaan taas sodassa. Luin pikaisesti 2016 kirjoitetun kuvauksen Venäjästä.

Radiotoimittaja Ann Garrels on seurannut Venäjää koko nykyisen valtion ajan. Hänen 2016 julkaistu kirja ”Putin Country – A Journey Into The Real Russia” kuvaa maata noin yleensä ja tietyn teollisuuskaupungin henkilöiden kauttaa. Kaikki näkökannat ovat ajalta, jolloin vain Krimi oli miehitetty Ukrainassa, mutta Putinin suosiolla ei vielä tunnu olevan muutosta.

Chelyabinsk on teollisuuskaupunki Uralin vuorten tuntumassa ja Siperian halki kulkevan rautatien varrella. Sinne siirrettiin orjatyövoimaa maailmansodan aikana, ja sen jälkeen se jatkoi sotateollisuuden ja uraanin tuottajana. Sinne ei ollut turisteilla asiaa. Garrels saapui sinne ensin 1993, jolloin kaupungissa ei ollut juuri hotellia tajota journalistille.

Vuosikymmen oli sekavaa aikaa. Ihmisillä oli ongelmia asuntojen ja toimeentulon kannsa, samalla kun ne joilla oli jonkinlaista rahaa alkoivat haalia valtion entistä omaisuutta itselleen. Nyt siellä asuu 1,2 miljoonaa asukasta ja aineellinen hyvinvointi on suunnilleen Moskovan tasolla. Alkuaikoina oli toisaalta vaikea pärjätä arkipäivässä, mutta toisaalta kaikki Neuvostoliiton ajan tekemiset oli vapaasti arikistoissa tutkittavana. Maa näytti kehittyvän demokratian suuntaan.  Kaupungin historia ei ole kovin loistava juuri sodan ajalta. Nyt kuitenkaan Garrellsin akateemiset tutut eivät enää saa sitä tutkia eivätkä siitä kirjoittaa. Putinin määräyksestä Stalinista saa kertoa vain positiivisia asioita. Kirjan loppupuollella Garrells kuitenkin selostaa Stalinin ajan teloituksen joukkohaudasta, josta satoja teloitettuja löydettiin. Patologi oli kirjan loppuvaiheessa lopettanut tutkinnat ja muuttanut alaa hautausurakoitsijaksi! Ennen ihmisiä katosi KGB:n toimesta, nyt heitä murhattiin yhtä paljon rikollisten toimesta. Erona oli, että omaiset saivat nyt haudata vainaat. Itse gangsterien haudat olivat tietenkin kaikkein komeimmat.

Kirjassa ei ole mainintaa Putinin kenraaleista, mutta on jo tullut vitsiksi että heille joko tulee sydänkohtaus tai he putoavat kerrostalon tai muun virastotalon ikkunasta.

Garrellsin jututtamissa asukkaissa on ahkeria tehtailijoita ja muita menestyneitä. Kaikilla on tarina, eikä se ollut koskaan helppoa. Rehellinen yrittäjä ei saanut lainoja. Asuntoja taas rakennetaan, kadut on korjattu, ja yleinen ilme on parantunut siitä 90-luvun elämästä. Kun sosialismista lopulta on selvitty ja länsimaista vaurautta on tullut, Putin saa kiitoksen vakaudesta. Tämä on monelle tärkeätä, ja sananvapaus ja muu demokratiaan liittyvä ei ole monellakaan mielessä. Kaupingin tehtaat toimivat ja työläisille on asunnot. Toiset taas ovat edellen korruptiosta jotenkin riippuvaisia. Valtion virkailijat ovat yleensä korruption alaisena joten kuten asiansa toteuttavia rattaita koneistossa.

Putinilla on ohjakset käsissä, ja FSB toimii kuten KGB aikoinaan. Garrells joutui kirjaa tehdessä kerran kuulusteluun, ja karkoituksella uhattiin.

Tarinat ovat lukemisen arvoisia, ja sivusta toiseen saa hämmästellä isänmaallista porukkaa joka kuitenkin tuntuu maan tulevaisuudesta päättävän. Vaikka tämä seutu on kaukana rajasta, suurin osa maasta on samaa nationalistista enemmistöä. Jopa ne joilla on varaa matkustella ulkomaille ovat itsepäisesti venäläisiä eivätkä siitä muutu. On kuin koko maa olisi yksi henkilö, joka ei salli itsetuntoaan loukattavan. Suomessa ei tapaisi tällaista kaiken muun kulttuurin torjuvaa henkilöä, mutta täällä Amerikassa olen tullut juttusille ihmisten kanssa, jotka kannattavat vain Putinin tyylistä totalitarismia, voimakasta johtajaa maallemme. Tämä MAGA-hattu porukka. Onneksi he ovat edelleen vähemmistönä.

UKRAINAN SOTA

Kirja ei jatka tähän päivään asti, vaikka Krimin miehitys on mainittu. Lainaan itseäni englanniksi kirjoittamastani blogimerkinnästä:

So, as I said, it was not just Putin. It is all of Russia that has been lacking self esteem for 30 years. Even with all the Western goods coming in, Russians did not feel like an equal just yet. Well off people in Moscow and St Petersburg have been approaching the West as far as freedoms and democracy goes. In recent years, Putin has restricted the press and arrested protesters. Most of Russia has also improved manyfold as far as material wealth and standard of living goes. But Russia is still big, some 150 million people. Nationalism is the thing that keeps it together. Putin has to make a show of it to impress the masses in Russia. Thousands of men, tens of thousands of men, tanks and weapons, those are irrelevant losses. Russia thinks the same way it always has. Big sacrifices, such as seen in WWII, are necessary for their self image.

Those not completely agreeing with Putin nevertheless are going along with this because of a lack of options. No election will make a big change. Also, they lived through the Yeltsin years, 91-99, and it was unstable. Conditions were barely better than in the Soviet Union. Putin brought stability, even if most people knew of all the corruption.

Putin is where he is for a reason. There is no majority to rebel at this point. And I suspect that removing Putin would end up with some guy whos seems "reasonable" but turns into Putin again in 20 years.

Pari Elisan e-Kirjaa arvosteltuna

 

Rosa Liskom on julkaissut kirjoja 80-luvulta lähtien.  Oikealta nimeltään Anni Ylivaara, kirjailija on kotoisin Yiltorniosta. Viimesin kirja Väylä kertoo evakkomatkasta Ruotsiin Lapin sodan aikana. Liksomin kirja Hytti 6 on ehkä hänen tunnetuin kirjansa. Se on käännetty monelle kielelle ja siitä on myös näytelmäsovituksia. Samaan tapaan kuin Hytti 6, tässäkin kirjassa kerrotaan monista vaikeista asioista, joista ei yleensä puhuta. Kertoja on 13-vuotias karjapaimentyttö, jonka isä on sodassa, isot veljet kaatuneet, ja elämä kotona vaikean äidin ja sedän avustamana tosi raskasta. Ja sitten lähdetään Ruotsiin evakkoon Tornionjoen yli. Ensimmäisella puoliskolla ollaan karjan kanssa, ja paras kaveri on Katri, joka on Karjalan pakolaisia. Puolessavälin kertoja lähtee etsimään äitiään, joka ei ollut kykenevä karjan kanssa likkumaan, ja on toisella leirillä. Tarina etenee yli talven pimeässä pohjolassa. Ruotsalaisista saadaan melko positiivinen kuva. Ainoastaan ylimmät viranomaiset haukutaan. Kun leirillä on kulkutautia, monet lapset ja vauvat kuolevat,ennenkuin asiaan puututaan. Komitea tutkii asiaa ja kaikki syy pannaan suomalaisten äitien niskoille. Lopussa palataan evakosta. Karjatyttö etsiin Katrin käsiin jääneet lehmät ja taas talsitaan metäteitä takaisin. Sivusta toiseen lukija saa kuulla lehmistä ja luonnon ja sään vaihteluista. Lukeminen meän kielellä tosin värittää senkin yksitoikkoisuuden ja piinan luettavampaan muotoon. Juoni tuo loppupuolella monia käänteitä kertojan elämässä, ja hänen on harkittava noin 14 vuotiaana vaihtoehtoja siitä eteenpäin. Kotikylää ja taloa rakennetaan saksalaisten tuhon jäljiltä.

Kirja on vaikealla meän kielellä, joka muistuttaa vaikka Oulun murretta. Siinä on myös piirteitä länsisuomen murteista. Jos suomi ei ole äidinkieli, suostittelen vain odottamaan englanninkielistä käännöstä. Haatatteluissa Liksom selostaa jututtaneensa sodassa lapsina olleita alueensa asukkaita kesämökillään Ylitoniossa. Osa sanastosta ja kielenkäytöstä on kuitenkin vain Liksomin omaa tyyliä. Varsin ronskeja sanontoja on joka sivulla.

Tuohon verrattuna Antti tuurin Aavan meren tuolla puolen- kirja on helppolukuisempi. Kerrotaan ensin Ruotsiin Volvon moottoritehtaalle Skövdeen muuttaneesta haitarinsoittajasta Saulista tytär Katjan silmin. Kirja alkaa isän kuolemasta, ja hautajaisten suunnitteluista. Katja ja muut lapset ovat kasvaneet kaksikielisiksi Ruotsissa. Suku vietti vain kesiä Pohjanmaalla mökissä. Katjan tytär on mennyt naimisiin turkkilaisen kanssa, ja avioliitosta on Elvira-tyttö, jonka ympärillä loput tarinasta pyörii. Elvira katoaa ja suomalaiset muusikot, sen isän vanhoja kavereita, puuhaavat asian korjausta. Juoni peilaa suomalaisten siirtolaisuutta nykyisten pakolaisten elämään Ruotsissa. Kun tarinaa kertoo Antti Tuuri, aletaan selvittää ihmisten motiiveja, ja vihjaillaan terrorismiin liittyvästä toimnnasta ja väkivallasta monessa kohtaa. Mutta se tehdään varsin maltillisesti, kuin sivustakatsojana. Lukija saa jännätä monessa kohtaa miten taphtumissa käy, mutta epätoivoon ei mennä. Osataan olla ihmisiksi kaikissa vaiheissa, ja suomenruotsalaisten ukkeleitten jorinat maalaavat liian synkän kuvan. Myös Katjan ex-mies Petteri saa yhden kappaleen. Kertojia on monia, ja samme kaikki näkökulmat. Petteri tukii omia puutteitaan mutta pistää monet tekosensa muiden syyksi. Isosisänä hän lehtee mukaan Elviraa etisttäessä. Katja on edelleen hautajaisissa kiinni. 

Mutta uusia tulokkaita Tukholman Rinkebyssä ei unohdeta, ja heidänkin ahdinko riikiruotsalaisten asennoitumisessa tulee monesti esiin. Romaani jatkaa tarinaa Tangopojat-kirjasta joka kertoo 60-luvun lopusta ja 70-luvusta. Jos pohjanmaalaisuus ja tuo aikakausi kiinnostaa, voi tästä helposti jatkaa tuohon kirjaan, mitään sen vaiheista ei mene pilalle jos tämän nykyajan kirjan lukee ensin.

Silkkitiet

 

Peter Frankopanin kirja on jo viitisen vuotta vanha, mutta kirjan teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Siinä käsitellään idän ja lännen kanssakäymistä kahden vuosituhannen ajalta. Silkkitie oli varsin hunkala kulkea aikakauden alussa. Sen varrella olevat erämaan kansat saivat tottua idästä ja lännestä tuleviin matkustajiin ja hankkimaan siitä oman elantonsa. Varsinkin Kiinassa haluttiin ostaa heiltä juuri hevosia matkantekoon vaikeissa olosuhteissa.

Kirja alkaa Kreikan ja Rooman kaudella ja lyhyesti kuvataan Aleksanteri Suuren ja muiden saavutukset oman kulttuurin ja kaupan levittämisessä itään. Aleksanteri asetti väkeään valtaan kautta alueen. Alueet Kaspian merestä Intiaan ja sen pohjoispuolella olevaan vuoristoon tulivat kaikki Välimeren alueen kansojan kumppaniksi ja osa niiden valtaan. Europpa pohjoisessa kiinnosti Roomaa jonkin verran, mutta tämä idän ja lännen välinen alue oli tuottavampi siihen aikaan. Intiasta rahdattiin tavaraa Punaisen meren alueelle, josta tavara siirtyi vankkureilla Egyptiin ja siitä kaikkialle Rooman valta-alueelle. Juuri silkki ja sen lisäksi mausteet kiinnostivat roomalaisia. Kolikkoja painettiin ja niitä löydetään kautta alueen. Roomaa ei kiinnostanut mikään lännessä, siellähän oli suuri valtameri jonka yli ei kukaan mennyt ensimmäisen vuosituhannen aikana. Kun sitten Columbus seilasi valtameren yli, kauppa ja Euroopan kiinnostus siirtyi sinne. Olihan tavaraa kelpompi rahdata purjelaivalla kuin vankkurilla pitkän reitin Kiinasta. Kun idän tekninen osaaminen kehittyi, ulkomailta tuotu tavara alkoi sisältää painavampaa tavaraa kuten jalostettua metallia ja keramiikkaa.

Kirja on niin paksu teos, että on vaikea lyhyesti kuvata sen koko sisältö. Asiasta kerrotaan aina 1900-luvulle ja Frankopan tulkitsee nykyistä suhdettamme Kiinaan ja itään. Maailmansodat ja Korean sota kerrotaan lyhyesti. Kolonialismi oli lopullaan, mutta alueet ja niiden politiikka koettiin tärkeänä ohjailla. Japania lähestyttiin 1500-luvulta lähtien samalla kun se purjelaivailu tuli kuvaan. Japani itse rupesi valloittamaan lähinaapuria Koreaa 1600-luvulla. Kirja ei ole mikään sotakirja, joten se listaa vain ne tekijät jokaisessa tapauksessa, jotka tekivät yhden valtion voimakkaammaksi kuin naapuri.

Kappaleissa kulttuuria kuvataan uskonnon kautta, ja kielistäkin on mainitaa kautta tarinan. Uskontoa käytettiin juuri valloituksiin. Islamilla ja kristinuskolla oli vahvin vaikutus, mutta muitakin uskontoja silkkitie levitti. Bysantin valtakunta asetti kristinuskon vahvasti paikoilleen idässä kun läntinen Rooma romahti. Siitä lähtien kulttuuria levisi pohjoiseen. Orjuudesta on kirjassa yksi kappale. Vääräuskoisia oli lupa panna orjiksi ja kaupata heitä. Viikingit tulevat kirjassa esille noin sivulla sata ja kymmenennellä vuosisadalla. Orjia kulejetettiin laivoissa ja veneissä Euroopasta ja Afrikasta, ja he olivat kauppatavaraa siinä missä muu. Reitit olivat samat jolla kauppatavaraa kulejetettiin. Orjat päätyivät Roomaan, Välimeren maihin ja Lähi-itään. Kirjassa puhutaan Rooman tarpeesta satoihin tuhansiin orjiin vuodessa.

Kirjassa käydään läpi keski-ajat, ristiretket ja muut tutut Euroopan vaiheet, mutta silkkitietä ja Välimeren aluetta painottaen. Kaupanteko vaihteli vuosisadasta toiseen. Italia piti yhteydet itään ja Kiinaan, mutta tunnetuimmasta matkaajasta Marco Polosta kirjassa on vain muutama maininta. Yhdessä kartassa on reitti nykyisen Afganistanin läpi Gobi-autiomaalle ja edelleen Pekingiin. Mitään tarkempaa kuvausta matkasta tuona aikana eikä muulloinkaan kirjasta ei löydy. Varusteista ja kauppatavarasta on mainintoja. Polo vaikutti 1200-luvulla, jolloin myös mongolit saapuivat valloittamaan suuren osaa maailmasta. Matkustelu itään ja länteen tapahtui vuorten pohjoispuolelta. Kun oli rauhallisempi aika, karavaaneilla saattoi olla 800 kamelia. Mongolit vallitsivat koko aluetta. Heitä seurasi länteen rutto.

Kirjan kappaleissa mainitaan Kiina, ja sen kulttuurista on erillisiä selostuksia. Mongolien ottaessa Kiinan haltuunsa oltiin menossa Yan dynastiassa. Vasta 1300-luvulla Kiina pystyi ajamaan mongolit takasisin aavikolle. Ming dynastiassa pääkaupunkia rakennettiin Pekingiin ja Kiinan muuri sai lopullisen muotonsa. Maa oli varakas. Asukkaita alkoi olla yli 150 miljoonaa. Kun portugalilaiset saapuivat laivoineen Macaoon etelässä, vilkkaampi kauppa alkoi. Valuuttana suosittiin hopeaa. Kiinassa kullan ja hopean arvo vaihteli verrattuna muuhun maailmaan. Sitten 1400-luvulla törmättiin uuteen ongelmaan: metallia ei riittänyt kolikoihin maailmankauapassa. Kun Columbus seilasi länteen ja siellä ruvettiin haalimaan rikkauksia, juuri kultaa ja hopeaa haluttiin. Kirjassa on kokomainen kapale hopeasta, jota nyt kaupattiin kautta maailman. Koska tyynenemeren purjehtinta ei ollut alkanut, hopea päätyi kauppatavarana Kiinaan Euroopan kautta. Paperirahaa oli kokeiltu aika ajoin, mutta 1300-luvulta lähtien siihen ei luotettu.

Noin puolessa välissä kirjaa lopulta kauppa pohjoiseen tulee esille. Siinä mainitaan lähinnä manner-Eurooppa, mutta Itämerikin liittyi lopulta kauppaan. Siellä oli nyt niin suuria asutuskeskuksia, että silkkitien tuotteet lopulta virtasivat laivalla sinne. Kappale kuitenkin painottaa Englantia 1500-luvulla ja sen roolia maailmankaupassa. Seuraavat kappaleet kertaavat Englannin ja sen naapureiden Euroopassa kamppailua kolonialismin aikaudella, jatkaen Napoleoniin. Britit olivat taas mukana liittämässä lähi-itää, Afganistanin aluetta, omaan valta-verkkoon.

Frankopanin kirjoitustyyli on sellaista, että hän muutamin lausein selvittää kulttuurin, teknologian ja talouden osuuden jokaisessa maiden välisessä kilpailussa ja konfliktissa. Kirjan sisällysluettelo on melko tarkka, joten jos siitä jotain on oppinut, voi kirjaa selaamalla löytää ennen lukemansa kohdan. Kaipa se päätyy omallekin hyllylleni muutamaksi vuodeksi hakuteokseksi. Koko kirjan ideahan on jokaisessa tilanteessa painottaa yhteyksiä itään. Mainitsemassani 1500-luvun osuudessa kerrotaan Euroopan uskonkiistoista, joiden aikana Englanti pisti kaupan etusijalle ja solmi kauppasiteet muslimimaahan Turkkiin. Frankopan kirjoitti toisen kirjan, The New Silk Roads: The New Asia and the Remaking of the World Order. Siinä kuvataan nykyaikaa. Kiina, Turkki ja Venäjä ovat tukinnan alla. Lukijat eivät pidä sitä aivan yhtä hyvin onnistuneena.

Finnish Metal

 I'm past 60, but it does not stop me from looking at bands that formed in the 1990s and the 2000s. The ones in Finland singing in English are hit and miss for me.

Amorphis is pretty good. The lyrics are derived from Finnish mythology. The Bee is from the Lemminkäinen legend.

How to play the riff etc. 

Mokoma I have known about since 2009. I follow them mainly as they always sing in Finnish. They have fans as far as Japan. A compilation of their summer gigs with the studio version of Kesytä Perkeleet. The scenes with the gas "bell" (gas holder) behind the festival area are at the Tuska festival in Helsinki.

The festivals are rather harmless fun in the summer. There is nothing like standing in the rain drinking beer on Midsummer while your favorite band comes on at midnight.

Jim Pembroke, Wigwam frontman, 1946-2021

 

Vuonna 1999 tulin tietoiseksi Jim Pembroken asumisesta Kansas Cityssä. Pembroke toimi rock yhtyeen Wigwam laulajana ja säveltäjänä, mutta sen lisäksi oli merkittävä tekijä musiikkimaailmassa Suomessa. Siellä ei ollut kovinkaan monta pätevää laulujen tekstittäjää englanniksi. Kun Wigwamin aikalainen Tasavallan Presidentti vaihtoi laulajaa Jussi Raittiseksi, ei enää ollut tekstittäjää. Jim tekstitti toisen Raittisen levyttämistä albumeista, Milky Way Moses. Siihen jäi sitten Jussin ura progressiivisessa rockissa. Jim sävelsi myös pari Euroviisua, joista parempi oli Riki Sorsan Reggae OK.

Kolmekymmentä vuotta Suomen talvea alkoi rasittaa Jimiä, ja bändikin hajosi osittain 90-luvulla. Häenen matkustuksensa veivät Kansas Cityyn, jossa rock-promoottori ja taksikuski Rick auttoi Jimiä tunnustelemaan musiikin menoa siellä. Musiikki jäi jokseenkin paussille, mutta Jim meni kuitenkin siellä naimisiin. Haastatellessani Jimiä joulukuussa 1999 Wigwamia viritettiin uudestaan eloon ja Jim levytti pari albumia Suomessa bändin kanssa. Vielä hän levytti soololevyn Kansas Cityssä suomalaisten muusikoiden avulla 2014. Tuottaja Otto Donnerin viiminen työ sai nimen If The Rain Comes, ja pääsi Suomen listoille. Jimin kappaleita käännettiin jonkin verran suomeksi ja kokonainen levykin tehtiin Kojon kanssa. Muutoin Jim ei laulanut suomeksi.

Jim Kuoli nyt lokakuun alussa Kansas Cityssä 75-vuotiaana. Hän sai Suomesta taiteilijaeläkkeen pitkän uran jälkeen.

Lyhyt pätkä haastattelusta videolla:

Koko haastattelu englanniksi on täällä.

http://www.wigwam.fi/members/jim_london_helsinki_kc1.htm

Aikaisempi blogimerkintä visiitistäni:

https://esajii.blogspot.com/2006/12/wigwamin-jljill-kansas-city-joulukuu.html

Lyhyt pyöräilyloma lännessä

 (NOTE: THERE ARE BLOG ENTRIES BOTH IN FINNISH AND ENGLISH. THE BLOGSPOT RULE DOES NOT ALLOW ME TO LIST THEM BOTH.)

Nyt ollaan viidettä päivää kesälomalla Amerikan lännessä. Reissaamme pyörien kanssa pienellä maasturilla. Kun reissu sitten oli ohi, laskin että bensaa oli mennyt 140 gallonaa.

Ensimmäisenä päivänä kadotimme luottokortin huoltoasemalla. Hyvä se on olla autokin, mutta nykymaailmassa ei pärjää ilman luottokorttia ja kännykkää. Minulla oli onneksi toinen luottokortti, joka on kotona vähemmässä käytössä. Mutta minä jouduin siis maksamaan kaiken siitä eteenpäin. Kolmantena olisi ollut shekkitiliin liitetty debit kortti.

Koronaa vältimme, ja onneksi me ja muut käytimme maskia Oregonissa, jossa eniten joutui ihmisten kanssa olemaan. Valitsimme matkalla pysähdykset pyöräilyn ja KOA-mökkimajoituksen perusteella. Utahiin saavuimme iltapäivällä, poljimme mökeiltä lenkin ja nukuimme. Aamulla ajoimme kansanpuistoon jossa poljettiin 30 mailia ja sitten oli lähtö. Mutta olin saanut renkaaseen jo toisen puncture weed-kasvin siemenen, jossa on piikki. Piti pysähtyä pyöräkaupassa ja ostaa sisäkumeja. Ja tuo tapahtui oikeastaan neljä kertaa, kunnes Oregonissa hylkäsin piikkejä täynnä ovat renkaat (kaivoin niitä piikkejä pois linkkuveitsellä iltahuviksi) ja sain kokonaan uudet renkaat.

Idahossa meillä oli molemmilla rengasrikkoja, ja vaimoltani jopa loppui varakumit. Pyöräkauppaan piti taluttaa pyörää kilometrin verran. Näitä piikkikasveja ei ole kaikkialla, ja riesasta pääsisi polkemalla asfaltilla, jossa autotkin ajavat. Mutta sopivia teitä ei ollut, emmekä tahtoneet tapella vielä autojen kanssa. Rengasongelmista huolimatta huomasin Bosemanin olevan melko kiva paikka lännessä. Jostain syystä se nurkka Idahossa kasvaa väkiluvussa, ja on jo Seattlen ja Portlandin seuraaja väkiluvussa. Moottoriteillä on jo ruuhkaa heti kun on tietöitä.

Portlandin puolelle piti ohittaa vuoret itäisessä Oregonissa. Sen jälkeen moottoritie seuraa Columbia-jokea. Haimme pojan Portlanidn Amtrak asemalta pyörineen. Aseman nurkilla ja kaikialla hyljätyillä alueilla oli kodittomien telttoja, ihan kuten Seattlessa. Sitten tunnin matka etelään, jossa vaimoni Edie ja poika Kerry polkisivat 85 mailia.

Sen päivän olin itse luonnonsuojelualueella lyhyen matkan etelään, lähellä Corwallista. Löysin lintuja 30 lajia, ja niistä viisi oli nk. ”eliksiä.” Palasin tunnin ennen meidän sankareiden paluuta odottamaan maaliin. He olisivat luultavasti saaneet poljetuksi 100 mailia, mutta tämä oli poikani pisin matka joten emme halunneet rasittaa häntä. Vaimoni ajoi kaksi tuntia automatkaa, pyörämme telineessä. Poikani nukahti, ja ajoi sitten 80mph vauhtia loput kaksi tuntia ajamista. Se olikin varsin jännää Seattlen nurkilla. Poikani ja tyttäreni mies, niin erilaisia kun he ovat muuten, ajavat samalla nuoren miehen tyylillä.

Olisimme kantaneet pyörät asuntoon itsekin, mutta poikani määräsi kaikki camping tavarat, kassit ja muut kannettavaksi asuntoon. Heidänkin lähellä, puistoissa ja moottoritien reunalla asuu kodittomia. Kodittomat rikkovat auton ikkunan yöllä ja varastavat pienimmänkin esineen, jos sillä on vaihtotavarana mitään arvoa. Näin tapahtui heille kun kaksi ostoskassia oli takapenkillä. Seattlea emme jääneet tutkimaan pandemian takia, ja näimme sen jo kaksi vuotta sitten.

Paluukin oli melkoista kiirettä vuorien yli, ensin Spokaneen ja siitä Idahon pohjois-osaan. Poljimme taas siellä 25 mailia, mutta varoin niitä piikkikasveja kovasti sen retken. Mökkimajoitus sinä iltana tarjosi heikon wifi yhteyden. Vaimoni läppärillä olimme tehneet varaukset päivän eteenpäin. Siinä oli helposti omat tiedot jo valmiina KOA lomaketta täytettäessä. Mutta nyt jouduin tarjoamaan wifi:n vaimolle oman kännykkäni kautta, sillä yhteys majoituksen kautta oli liian hidas. Niin kutsuttu hot spot toimi hienosti. Minua tarvitaan näissä reissuissa lähinnä avustajana teknisissä hommissa. Itse en pannut tavoitteeksi polkea 50 mailia joka osavaltiossa kuten vaimoni. Nyt niitä on kertynyt 10 vuodessa 26 osavaltiota. Joissakin reissuissa vain tyttäreni on ollut mukana.

Paluu oli taas vuoristoa päivän ja sitten jonkin verran helpompaa ajoa Wyomingin läpi. Koronan tapausten kasvaessa jätimme pois kaksi päivää ohjelmasta. Kaupungeissa elettiin normaalia elämää ilman pandemian keskellä. Kun on saatu rokotteet, tautia ei enää pelätä. Ja ne loput sitten ovat uhmalla vain ”ei se minua tapa” asenteella. On se kumma kun ei edes pandemiaa osata hoitaa ilman kahtia jakaantunutta kansaa.

Viiminen päivä tuli kymmenen tuntia ajoa, ei juuri pyörää katsottu. Olen edellisinä kertoina jo polkenut läntistä Nebraskaa, joten se ei olisi ollut kummallekaan uusi. Laskin että autoon tuli reissulla 3500 mailia mittariin.

Rokkia ja iskelmiä

 

Yritän muistella kymmenen vuotta sitten poikani kanssa tekemääni Suomi-matkaa. Tuli mieleen kun jossain keskusteltiin Yö-yhtyeestä.

Poikani oli ollut kielileirillä Minnesotassa monet kesät ja oli kokeillut vaihto-oppilaana oloa pari kuukautta Jämsässä. Matka katkesi hänen koti-ikävän takia. Menimme tapaamaan isäntäperhettä Jämsässä ja pääsimme Ouluun asti sinä kesänä. Itse olin Turussa järejestelemässä tätini asuntoa. Täti oli jo vanhaikodissa ja olin ainoa perijä. Lähetin pojan Jämsään pari päivää etukäteen, sillä hän osasi tarpeeksi suomea pärjätäkseen arkipäivän asioissa. Isäntäperheen Päivi oli tullut jo itselleni tutuksi puhelimessa.

Itse tulin sitten Jämsään sopivasti perjantaina. Poikani isäntäperhe omisti hotellin ja alueen jossa Himos-festivaali pidetään joka kesä. En ollut edellisillä lomilla 90-luvulla juuri ehtinyt kuulla kuin yhden bändin lavalla. 70-luvulla näin Juice Leskisen ja muita suomeksi laulaneita yhtyeitä. En ollut kaikista asioista Suomessa kovin kinnostunut, mutta juuri Juice sai itseni kiinnostumaan tuosta musiikista, ja sitten heti perään aika pian löysin Eppu Normaalin. Olin kyllä kuunnellut suomalaista musiikkia koko 70-luvun, mutta etunenässä Wigwamit ja Tasavallan Presidentit. Hiljattain huomasin, että englanti on edelleen itselleni noin 50 vuoden jälkeen vieras kieli! Opin englannin yhdessä kesässä 12-vuotiaana, ja 15-vuotiaana olin amerikkalaisten tasolla ainakin kirjoittaessa. Mutta siis kun kuulen jonkun laulun suomeksi, saan sanoista heti selvää, ja rupean selvittämään mistä laulussa on kysymys. Englanniksi lauletusta musiikista kuulen ensiksi melodian ja huomaan kaikki nokkelat mutkat sävelmässä ja soittajien niksit. Ihan viimiseksi rupean mielessäni seuraamaan laulun sanoja.

Poikani tuntemat suomalaiset olisivat Eppu Normaali, koska soittelin sitä autossa, ja J Karjalainen sekä Tehosekoitin ym sen ajan 80- 90-luvun bändit. Niitä laulettiin Salolammen kielileirillä Minnesotassa.

Himoksessa kuulimme Apulantaa, jonka kappaleet jokseenkin tunsin, ja yleisö selvästi tiesi sanat, kun se lauloi mukana. Taisi olla juuri juahnnus kun peinessä tihkusateessa lavalle astui Yö. Yö oli näiden varakkaiden isäntiemme suosikkeja, ja esiintyi usein mös iskelmäfestivaalilla. Rakkaudestakin laultaaan, mutta sekin on niin vaikeaa.

Alkuperäinen studioversio:

En osaa koskaan oikein selostaa tätä suomalaista laulun sanoitusta ulkomaalaisille. Meillähän on perinteenä nämä tangot, joissa ei koskaan riemuita. Ja asioista vain haaveillaan: jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Tästä perinteestä jonkin verran ammenetaan myös rock-kappaleisiin. Yö oli tuossa mestari. Yön alkuperäinen sanoittaja ja laulaja oli Jussi Hakulinen. Lintuharrastaja-kaverini Karri oli Hakulisen luokalla koulussa Porissa. Jussi vetääntyi yhtyeestä sävellettyään Joutsenlaulun ja pari muuta klassikkoa. Laulu alkaa surumielisellä viululla. Tekijä kertaa elämänsä aikana tapahtuneita asioita, kaikki on vain siellä menneisyydessä, vuosisadan rakkauksia myöten. Toinen Yön vakiohittejä on Laulu rakaudelle. Olli Lindholm sävelsi sen 80-luvulla ja lauloi Yön konserteissa aina 2019 asti, jolloin hän kuoli 54-vuotiaana. Tämän jälkeen Tampereella pidettiin vielä konsertti, jossa esiintyivät Wikipedian mukaan ”Jussi Hakulinen, Asko ”Daffy” Terävä, Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari ja Jukka ”Jay” Lewis. Lisäksi lavalla nähtiin Yön viimeiseen kokoonpanoon kuuluneet soittajat.”

Lindolmin Rakkauslaulu kertoo tavallisista miehen ongelmista Suomessa. Kertaussäkeistö mainitsee

”laulu rakkaudelle, tosi koville hemmoille, tytöille

jotka uskaltavat tunnustaa, kuinka paljon merkitsee, kun on joku jota rakastaa.”

Yö:n CD-levyjä ja digitaalisia vesioita on edelleen netissä, esim Spotify:ssä, jos sellaista harrastaa. Itse olen jostain hankkinut kahden levyn kokoelman Yön valoisa puoli.

Jämsän festivaalissa esiintyi myös poikani suosikki Tehosekoitin, jonka laulua Maailma on sun laulettiin Minnesotan kesäleirillä kaikki ne kesät jotka lapsemme kävivät siellä. Ihmeeksemme laulaja oli lavalla humalassa. Vaikka kappaleen sanat ovat jonkin verran valoisammat, siinäkin saa sen kuvan, että elämästä nautitaan vain hetikttäin: 

” Nosta kasvot ylös sateeseen, Katso lintujen lentoa, Ne ei kylvä, Ei ne satoa korjaa, Mut niil on tarpeeks kaikkea. Kiivetään kukkulalle, Sieltä näkee ohi kaupungin, Silloin, muistat mistä tullut oot, Ja minne palaat takaisin.”

Tyttäreni oli myös puoli vuotta Suomessa, ja muistaakseni hän kuunteli vain iloisempaa pop-musiikkia. Annoin hänelle PMMP duon parin levyn kokoelman lahjaksi yhden reissun tuliaisina. Tytöistä Paula Vesala jatkoi edelleen sanoittajana vuodesta 2015 eteenpäin, Mirasta en ole niinkään kuullut. Mutta hienoa että Suomessa on näitä vahvoja naisiakin esiintymässä, ettei kaikki jää näitten Yön kaltaisten miesten ja metallia soittavien tuskaisten miesten jörötykseen.

Mutta tässä kuitenkin se iskelmä.

No niin, se popista. Jäädään tähän.

Vuoden 2010 Urkki-pakina, Amerikan Uutiset

Kuvaa klikkaamalla lukukelpoinen versio

Teron Torvest pakina vuodelta 1997

Amerikan Uutisissa painettu pakinani vuodelta 1997. Päätoimittaja ja omistaja oli silloin Sakri Viklund.

Lisään vielä pakinan vuodelta 1994. Se on luettavissa klikkaamalla kuvaa, muuten teksti on liian pientä.

Samassa kevään 1994 numerossa oli Lempi Wilsonin "kansankirje," kuten näitä yleensä toimituksessa kuvattiin. Valitettavasti valokopioni pisti sen poikki alareunasta. kuitenkin se on varsin tyypillinen avustajan kirje siltä ajalta. Klikkaamalla kuvaa saa suuremman kuvan.

Amerikan Uutiset

Chicago 1967

 Chicagon alue, 1970

Lähdimme siirtolaisiksi jotenkin vahingossa. Isäni tosin oli vakavissaan heti alusta, ja vaikka tarkoitus oli tutkia hänen alaa noin vuoden yliopiston alaisena, isäni oli hankkinut siirtolaisviisumin siltä varalta, että opiskelu ja tutkimustyö menisi hankalaksi ja hänen olisi haettava työtä heti. Tämä vuosi meni hänellä Austin, Minnesotassa äkkiä, olimme äitini kanssa mukana vasta kouluni päätyttyä toukokuussa. Asiasta on selvennystä toisessa pakinassani. PAKINA

Olimme aivan sattumalta osavaltiossa, jossa oli melkoinen määrä suomalaisia siirtolaisia. Menimme kesällä 1966 matkalle pohjoisemmaksi, sillä vanhempani olivat saaneet selville, että New York Millsissä olisi suomalainen lehti ja muutakin. Lehti tosiaan oli, isäni kävi jututtamassa omistajaa, Russel Partaa. Vielä 1978 isäni Pentti oli yhteydessä Partaan, ja painatti kirjasen esihistoriasta siellä omakustanteena. Sitä myytiin pikkuilmoituksella Amerikan uutisissa sinä vuonna. New York Millsissä oli silloin vielä julkinen sauna, mutta mitään muuta en matkasta muista. Paikkakunnalla oli silloin noin 800 asukasta. Äitini tilasi kuitenkin lehteä noin kaksi vuotta.

1970-luku: Olimme uutta polvea siirtolaisina. Olimme tulleet maahan lentäen. Lentäminen ei kuitenkaan ollut siihen aikaan tavallista. Isäni jopa ajoi meidät aina New Yorkiin vieraillessamme Suomessa kesän. Äitini liittyi myös Suomi-seuraan, jonka charter lennoilla vierailtiin synnyinmaassa. Sen lentoja oli vain kesällä, ja niistäkin oli aina ilmoitus Amerikan Uutisissa. Lehti pysyi ajan tasalla niin vanhan polven kuin uuden polven asioissa. Itse en lukenut lehteä alkuvuosina. Äitini saattoi leikata irti jonkin pakinan luettavakseni. Rupesin lopulta lukemaan vain toimittaja Topi Halosen pakinoita. Laura Riippa oli lehden sihteeri ja tietääkseni Topi kirjoitti ja kokosi lehden. En ole tietoinen Russel Parran taidoista suomen kielellä, mutta Parta Printers julkaisi myös paikallisen lehden englanniksi. Topi Halosesta sain vuosien varrella selville sen verran, että hän oli minnesotalainen nuori mies, joka sai jostain idean lähteä Suomeen. Hänet palkattiin Turun Sanomien toimittajaksi. Suomessa hän meni naimisiin, ja hänellä oli siellä ainakin tytär. Avioliitto kariintui, ja Topi palasi Minnesotaan. Kokeneena lehtimiehenä hänelle järjestyi paikka lehteen. Topi kuitenkin kirjoitti pakinaa nimeltä Topin Torninsta sekä Amerikan Uutisiin että Turun Sanomiin 70-luvun alussa. Pakina oli siis aivan sama, mummoni Turusta lähetti sen kerran minulle lehdestään. Topin pakinat olivat humorisitisa kuvauksia ihan tavalliseta elämästä, Topin ympäristöstä Minnesotassa. Muistan ainakin Topin kertomukset iäkkäämmästä porukasta, joka elää ”sosiaalisokerilla,” eli social securityllä.

Lehti ei ollut tällä kaudella mitenkään poliittinen. En muista Suomen uutisissakaan esiintyneen juuri mitään kantaa, jutut olivat asiapohjaisia. Politiikassa mainittiin vaalin tulokset ja seuraavan vuoden kaavaillut muutokset. Pääkirjoituksia en itse lukenut koko 70-luvun aikana.

Lehden päätehtävänä näin siirtolaisten toiminnan ja arkipäivän kuvaamisen. Tapahtumista oli ilmoituksia kautta maan: Kaliforniasta, Seattlen alueelta, Chicagosta, New Yorkista (heillä tosin oli oma lehti), Floridan länsipuolelta New Port Richeystä sekä Lantana-Lake Worthin alueelta. Wisconsinin, Michiganin ja Minnesotan tapahtumista oli ilmoituksia koko ajan, sekä pakinan muotoisia selostuksia kokousten ja juhlien jälkeen.

Isäni oli innokas Floridan kävijä, ja tiesi Miamin puolen tapahtumista. Kävimme kesälomalla Floridassa parikin kertaa ollessani alle 16-vuotias. Menimme kahteen kerhotaloon. Lehteä toimitetiin edelleen Minnesotassa, mutta sen kappaleita oli suomalaisessa leipomossa. Itse tiesin Levy-Lassen (Lasse Sjöström) myyvän suomalaisia levyjä. Löysin Lassen ja levypinot Floridalaisen motellin konttorista.

Suomalaiset alkoivat olla jo seuraavan polven väkeä tultaessa 80-luvulle. Ikäiseni suomalaisuudesta kiinnostuneet eivät juuri osanneet paljon suomea, ja pääpaino siirtyi sitten muuhun kulttuuriin. Keittokirjoja, omakustanteita englanniksi (Jingo Viitala Vachon ja muut), oppikirjoja niille jotka halusivata oppia suomea, musiikkia, kansantanssia, käsitöitä, kaikkea oli tarjolla. Lopulta keksittiin koko maan kattava Finn Fest, jossa nämä uudemman polven suomalaiset, siirtolaisten lapset, saivat olla mukana kulttuurissa. Amerikan Uutiset ja muut lehdet tukivat tätä toimintaa vahvasti, joskus koko numero oli omistettu festivaalille 80-luvusta eteenpäin. Lehden siirryttyä Floridaan, paikallista festivaalia ruvettiin mainostamaan. Sekä Finn Festiin, että Floridan tapahtumiin hankittiin esiintyjiä Suomesta asti. Finn Festissä esiintyneet Miljoonasade saapuivat festivaaliin luultavasti Suomen valtion kustantamana. Festivaalilla ei sitten siinä pisteesä ollut heille edes palkkiota. No, amerikanmatkan sitten saivat.

Floridan Miamin puolelle on vuosien saatossa muodostunut suomalainen yhteisö, jolla on oma historiansa. Nykyään eläkeläisten lisäksi aluetta mainostettiin suomalaisille lomapaikaksi, joten näitä ”lumilintuja” saapuu aluelle sekä Amerikasta että Suomesta. Järjestötoiminta on edelleen vilkasta. 

Suomalaista kirkko- ja muuta toimintaa on edelleen jonkin verran pitkin maata. Kuitenkin ne voivat itse ilmoitaa toimistaan nettisivuillaan. Mitään lehteä ei tuohon tarvita. Niinpä lehden toiminta on nyt keskittynyt paljolti Floridaan, vaikka Finn Festiä edellen kuvataan, ja toimittaja/omistaja kattaa muuta maata esimerkiksi urheilu-uutisin. Lehden tulevaisuutta hankaloittaa varsinkin postimaksujen nousu. Pienellä tilaajamäärällä postimaksu taitaa olla samaa luokkaa kuin irtonumeon hinta.

Floridan omistajien joukosta muistan Aarne Aaltosen, joka saapui USA:han samoihin aikoihin kuin meidän perhe, ja piti leipomoa Massachusetissä ja Floridassa. Hänen jälkeen lehden omisti toimitaja Sakri Viklund, joka saapui Floridaan 1991 ja jatkoi 2000-luvulle. Mikko Koskinen on nykyinen omistaja. (2021: Lehden toimittaminen jatkuu vaikeissa pandemian kauden olosuhteissa melko hyvin. Omistaja on positiivinen lehden jatkuvuudesta).

Olen edelleen lehden avustaja. Liitän pakinani vuodelta 1997 esimerkiksi muualla: ESIMERKKIPAKINA

Lisäksi URKKI-PAKINA

Olen ollut yhteydessä henkilöön (Ville), joka toimitti 2000-luvulla Amerikan Uutisten nettiversiota vuoden pari. Se ei ollut onnistunut hanke. Suomalaiset kyllä tapailevat toisiaan netissä, mutta helpommin vaikka Facebookin ryhmissä.

Keskilännen pohjoispuolen suomalaisen kulttuurin raportointiin (ja paikallisiin mainoksiin) voi nykyään prehtyä Finnish American Reporter-lehden kautta. Se julkaistaan vain englanniksi ja oli Hancockissa olevan Finlandia Universityn yhteydessä:

https://fahc.finlandiafoundation.org/far/

Esa Järvi, 2020

Pakinoitsijana siirtolaislehdessä ja perheeni vaiheet USA:ssa

Kirjoitin Amerikan Uutisiin pakinoita ensin 80-luvun lopulla ehkä kerran kuussa, sitten 1990-luvulla viikottain. Lehti on vaihtanut omistajaa useita kertoja, ja vanhemmat kirjoittajat ovat poistuneet kuviosta. Itsekin olen nyt eläkkeellä. Tein hiljattain yhteenvedon vaiheistani lehdelle. Lainaan sitä alla kokonaisuudessaan.


PAKINOITSIJAN VAIHEET

Luin tässä pakinaani ”talvista touhua” ja huomaan, että toimittajalle oli epäselvää missä asun. Asun Nebraskassa, joka on tätä maisseipeltojen preeriaa. Vaimoni on amerikkalainen, mutta puhuu kyllä tanskaa ja ruotsia. Olemme nyt hänen kotikaupungissaan.

Edelleen asiaa mietittyäni selvisi, että lehden lukijakunta on muuttunut melkoisesti 20 vuoden aikana. Olen näitä pakinoita kirjoittanut jo 80-luvun lopulta. Ne olivat koneella kirjoitettuja ja löin jopa ääkkösten merkit päälle lainausmerkillä. Vaimolla oli fax joten faksasin ne sinne Floridaan. Mutta kun olen niin vanhan ajan siirtolainen, täytyy mainita, että kävin vanhempieni mukana Parta Printersissä New York Millsissä jo 60-luvulla. Meille tuli Amerikan Uutiset Minnesotasta. Isäni tapasi Russel Parran ja toimiston puolella Laura Riipan. Olimme silloin tilapäisesti Minnesotassa. Lopullisesti muutimme vasta 1969 Chicagoon, jolloin olin 15-vuotias. Päätoimittaja Topi Halosen kanssa juttelin pari kertaa puhelimessa tämän viimisinä vuosinaan. Lastemme kesäleiripaikassa Salolammessa (Minnesota) löysin pari vuotta sitten Laura Riipan vanhoja kirjoja kirjastossa. Etsin pari vanhaa kirjoitustani jotka olen tallentanut vuonna 1997. Liitän ne tähän alle. Niissäkään ei ollut ”ääkkösiä”, korjasin ne juuri oikeaan asuun.


VAIKUTTAVA KAARI (1996)

Olemme asuneet St.Louisissa vuoden. Joka viikkopäivä ajan Eero Saarisen suunnitteleman kaaren ohi. Lopulta menimme tätä kaarta läheltä katsomaan. Kaari on läpileikkaukseltaan kolmio. Juuressa kolmio on noin kaksikymmentä metriä kanttiinsa, ja pinta on terästä. Ylös ajetaan hissillä, jossa menee koreissa kerrallaan 40 hengen ryhmä. Ylhäältä kolmio on 17 jalkaa joka sivulta. Näköalatasolla olo on kuin lentokoneessa. Katsotaan ulos alle 50cm korkeista ikkunoista ulospäin nojaten. Korkeutta on lähes 200 metriä.


Saarinen itse ei nähnyt kaarta edes rakennusvaiheessa 60-luvulla, hän kuoli pari vuotta aikaisemmin. Itse kaari sopii ihmeen hyvin vielä kaupunkikuvaan. Muu 60-luvun moderni arkkitehtuuri, kuten vaikka Turun sen aikainen "KOP-kolmio", tuntuu nyt vanhanaikaiselta.

Kaari on muistomerkki siitä, kun Jefferson osti Louisiana-alueen tästä länteen päin aina valtamereen asti. Kaaren juurella on aiheesta museo.

Tämän tapaisia jättihankkeita, pelkkänä muistomerkkinä, harvoin rakennetaan. Nykyiset poliitikot näkisivät vain yhden alueen suosimista tällaisessa. Helpommin tuollaisia rakennetaan maailman näyttelyiden yhteydessä, jossa hankkeella uskotaan olevan maalle mainosarvoa.

Maailmannäyttelyissä olen käynyt vain kerran, Montrealissa. Siitä jäi muistiin monorail-juna. Sellaisia ei silloin ollut paljon muualla. Junasta ylhäältä näimme Pohjoismaiden yhteisen vaatimattoman rakennuksen. Sen eteen tuotiin limusiinilla juuri silloin suomalainen poliitikko. Neuvostoliiton osastolla oli näytteillä pari satelliittia. Myös muistan näyttelyyn Kanadan toimesta laitetun esittelyn narkomaaneista. Voin jopa kuulla mielessäni musiikin, joka siellä soi. Taisi olla juuri se kuuluisa hippivuosi, "summer of love".

Kun julkisista varoista tehdään näyttely, kulttuurikaupunki tai muu sellainen, siinä ei ole varaa epäonnistua. Niin moni niissä käy, että kritiikki on murskaava. Luulisin, että hieman odotettua pienempi, mutta laadukas esitys toimisi parhaiten. Helsingin kulttuuriviikoista tehdään pitempää tällä kertaa, oli kai luvassa kovasti Sibeliusta. Mitenkähän käy Helsingin Euro-kulttuurikaupunkina vuonna 2000?Jotenkin tuntuu, että näihin on vaikea saada ulkomaisia kävijöitä.


RUUKUSSA (1995)


Olin tässa pari vuotta sitten matkalla työpaikkaa etsimässä. Joku kysyi matkallani mitä harrastan. Jotenkin piti selostaa, ettei sitä pikkulasten kanssa mitään omia aikuisten asioita ehdi harrastella, lapset on se harrastus. Suurempi homma sitten on valmistaa huushollimme muuttoon siinä ohella.

Kun kerran lähtee siirtolaiseksi, ei ne juuret koskaan ole aivan yhtä syvällä kuin ennen. Muutamia tuttavia on tullut tässäkin kaupungissa, mutta juuret on jo taas revitty irti. Muutto johonkin suuntaan on enne syksyä edessä. Istumme nyt kukkaruukussa, ja odotamme mihin meidät voisi nyt istuttaa. Olen näitä keskilännen kaupunkeja verrannut, ja itselleni joku Indianapolis, Columbus, Cleveland, Cincinnati, St.Louis , Minneapolis tai Milwaukee on se ja sama. Lähinnä vertailen miten liikenne pelaa ja miten työmatka sujuisi.

Jos olisin samassa tilanteessa Suomessa, täytyisi töitä hakea Ruotsia, Tanskaa ja Saksaa myöten? Moniko suomalainen on sellaiseen valmis? Täällä USA:ssa onneksi puhutaan koko maassa samaa kieltä.

MOVING ON (1996)

Olimme käymässä entisessä kotikaupungissamme Ohiossa. Poikani, 5-vuotias,oliinnokas näkemään parhaan kaverinsa Annie-tytön. Itsellämme oli sekavammat tunteet, emmekä edes ilmoittaneet kaikille tutuille tulevamme. Olimme Annien perheessä viikonlopun, ja suurimman osan ajasta heidän talossaan. Kävin yhdessä kirjakaupassa, mutta muuten en ole kaivannut mitään tästä entisestä kodistamme.

Kaikki samat liikkeet ja palvelut löytyy uudesta kaupungistamme. Missään nimessä en halunnut nähdä entistä työpaikkaani, on kuin olisi ottanut siitä eron. Vanhaa taloammekaan emme halunneet nähdä.

Jotenkin siirtolaisena on jo tottunut olemaan kiintymättä tavaraan. Hyvät tuttavamme mahtuivat yhden pöydän ääreen, vaikka pari puuttui. Sen enempää ei siteitä ole jäänyt.Ainoastaan poikani takia enää käymme Ohiossa.

SIIRTOLAISENA: selvennys alkuvaiheistamme 1966-1989

Lähdimme siirtolaiseksi ollessani 12-vuotias. Muutimme ensin Minnesotan alareunaan, Austiniin, missä isäni teki vuoden tutkimusta elintarvikealalla. Sen jälkeen muutimme Chicagon alueelle. Vanhempieni selvittäessä mitä rupeamme pitemmän päälle tekemään asuin äitini kanssa Roihuvuorella vuoden 60-luvun lopulla. Palasin vanhaan kouluuni siellä, mutta eri luokalle kuin jossa olin ennen ollut. Yhdessä kesässä jouduin vielä keräämään kasvit päästäkseni luokalle ja jatkaakseni lukioon. Keräsin ne 80 kasvia ja prässäsin kiireellä. Jouduin se lisäksi todistamaan, että osaan suomea ja ruotsia ehtolaiskokeessa. Ruotsi oli oikeastaan helppo kun osasin jo hyvin englantia. Pääsin yläasteen viimiselle luokalle. Kouluvuoden jälkeen en jatkanut lukioon, sillä äitini sanoi palaavamme Chicagon alueelle. Isoäitini, joka asui myös osakkeessamme, kuoli sinä talvena, joten esteitä muuttoon ja osakkeen myyntiin ei ollut.

Tässä kuva itsestäni Chicagossa noin 13-vuotiaana, ennen sitä Suomen vuotta. Isälläni oli tämä Mustang pari vuotta. Asuimme itse Chicagossa silloin, ja minä ja äitini pystyimme liikkumaan paikallisjunalla ihan keskustaankin. Äitini teki ostoksia keskikaupungin tavarataloissa.





Vuonna '75 isäni alkoi yksityisyrittäjäksi. Hän kasvatti akvaariokaloja "farmilla" Tampan lähellä. Noin kymmeneen vuoteen vanhempani eivät ottaneet pidempiä lomia, hyvä kun pari päivää saivat. Isäni vaikutti tyytyväisemmältä, silti.

Nyt äitini sai lopulta Floridassa oman kodin. Floridasta tuli pisin asettumisen kausi, ja vanhempani jotenkin sopeutuivat paikalliseen elämään. Ystäviä oli myös suomalaisia siirtolaisia. Eräät hyvät tuttavat asuivat Gainesvillessä, olin heidät vanhemmilleni esittänyt. Pariskunnan nuorehko nainen opasti äitiäni kovasti näkemään hyvääkin Amerikoissa, vaikka heillä oli esimerkiksi saman tyylinen maku sisustuksessa, siis suomalainen, moderni.

Kävin Floridassa noin kerran vuodessa, ja asuin muutaman kuukauden keväällä 75. Tein ulkotöitä siinä kalafarmissa kolme kuukautta. Kävin sinä kesänä Suomessa Suomi-seuran charter lennolla. Ulkomaan lennot olivat vielä tavalliselle kansalle silloin kalliita. Meillä oli tavaraa varastossa isäni tutun tehtaan ullakkovarastossa. Tuttu oli myymässä rakennuksen, ja minä ainoana perheestämme selvitin minne roina kannetaan. Muut eivät käyneet Suomessa 75-80 välillä muuta kuin äitini kävi kerran.

Minä opiskelin parissa paikkaa Keskilännessä, löysin sitten työpaikan, menin naimisiin 1983. Niin minulta kuin vanhemmiltanikin "kiertolaisuuden" tunne oli tässä vaiheessa kadonnut. Lopulta olin Ohiossa ensin vaimon ja sitten kahden lapsen kanssa, ja taas oli muutto selvänä edessä.

Äitini asui USAssa 66-90. Isäni kuoli 1989. Äitini sairasteli ja joutui muuttamaan Suomeen. Hänen kaikki lähimmät tuttavat Amerikan vuosina olivat suomalaisia. Äitini asui lyhyen aikaa Suomessa, ja sekin muistojen kaunistama maa sitten jotenkin romahti, epäkohdat oli enemmän mielessä.