Monday, October 02, 2006

WIGWAM, LEGENDAARINEN BÄNDI

Wigwam on noin kolmekymmentä vuotta vaikuttanut proge-bändi. Legendaa riittää monista kokoonpanoista, ja viimeisinkin (2002) kokoonpano on melkein sama kuin 1975-kokoonpano. Proge tyylinä on hahmoteltu muualla. Ainakin 1975 asti Wigwam täytti tiukimmatkin progen vaatimukset. Bändi teki muutamia keikkoja kesällä 2000 ja on keikkaillut nyt pari vuotta. Tässä 70-luvun pitkätukkamusiikissa oli comebacking myötä uutta voimaa, vaikka hiuksia ei niin paljon jäsenillä olekaan. Tosin Kotilaisen palattua kuvioon, hiuksiakin taas on. Viime vuosina julkaistu kokoelma Fresh Garbage esittää bändin 70 luvulla eri kokoonpanoissa, joista monet muistavat Jukka Gustavssonin ja Pekka Pohjolan ihmeelliset kyvyt soittimissaan.

Mutta ison maailman tapaan bändi vaihtoi kokoonpanoaan kautta uransa. Samaa nimeä voi hyvin käyttää kunhan ainakin yksi alkuperäisjäsen on mukana, tässä tapauksessa ahkera biisin tekijä ja laulaja Jim Pembroke. Monet laskevat Wigwamin loppuneen alkuperäisen rumpalin Ronnien kuoltua 1980, eikä Ronnien kaltaista toista olekaan. Wigwamin voi jakaa Pembroke-Rechardt kauteen (75 ja jälkeen) ja sitä edeltävään kauteen. Aikaisempiin kokoonpanoihin on melko vaikea tutustua bändin Highlights kokoelmalla. Oikeastaan helpoin tapa tutustua siihen olisi Live Music From The Twilight Zone äänite. Bändi soitti aika paljon cover biisejä, mutta aivan omalla tyylillään. Levyltä löytyy Jimin Grass For Blades (mainio sekoilu, jonka sanoissa on kuitenkin ajattelemisen aihettakain) versio, jossa kaikki pääsevät sooloilemaan ja The Band cover The Moon Struck One on ehkä paras The Band biisi, joita on lisää Fresh Garbage kokoelmalla. Tämä oli se jammaileva kokoonpano joka keräsi uskolliset fanit. Lennonin Imagine sopii pasifisti Gustavsonille laulettavaksi.

Niille, jotka tahtovat tutustua Gustavsoniin, voi suositella Beingiä (viimeinen studio LP Jukalta Wigwamin kanssa) ja Fairyportia. Olen keskustellut asiasta Njetin-kulttuuriserverin jäsenen, Timon, kanssa seuraavasti:

EJ: En oikein vieläkään tiedä miksi Beingiä monet pitävät parhaimpana. Fairyportilla esimerkiksi bändin jäsenet pääsevät tasaväkisemmin esille.

Timo Sinisalo: "Niin... Being edustaa aikaa, jolloin bändin sisäiset musiikilliset erimielisyydet olivat melko suuria. Helpoin ratkaisu olikin ottaa levylle pääasiassa yhden tekijän, Jukan, biisejä.

Mutta onko Being Wigwamin paras levy? Siitä voi jokainen olla omaa mieltänsä. Minun mielestäni Being on nimenomaan KOKONAISUUS, jota sävyttää tietynlainen angsti ja ahdistus. Sensijaan Fairyportilla on Pohjolan, Gustavsonin ja Pembroken biisejä ikäänkuin erillisinä saarekkeina. Beingin aloittava "Proletarian" on mielestäni osunut nappiin tunnelmaltaan. Gustavsonin ajoittain kaksiääninen laulu on vangitsevaa ja soundit ovat kenties hienoisen tunkkaisuutensa vuoksi juuri passelit tälle albumille."

EJ: Silloin 60 ja 70 luvuilla oli tämä hippiliike ja sen sellaiset. Luulen että ainakin Jukka Gustavson oli vakavissaan siinä.

Timo: "Varmasti oli! Etenkin Beingin sanoitukset ovat melko filosofisia, eikä Jukka varmaankaan pyrkinyt tekemään mitään näennäisvakavaa musiikkia jotakin tiettyä kuulijakuntaa varten. On oikeastaan sinänsä mielenkiintoista, että "vanhan Wigwamin" kenties korkeaelentoisin ja filosofisin jäsen, Gustavson, oli bändissä juuri se, joka oli ehdoton absolutisti. Eivät kaikki kukkaislapset (tms.) tosiaankaankaan ammentaneet luovuuttaan kemikaalisesti.

(Timo jatkaa): Voin kertoa Gustavsonin oleva edelleen kovassa vedossa. Näin nimittäin Jukan Moments-nimisen kokoonpanon livenä Semifinal-klubilla kuluneena syksynä. Bändi sai sekä Jukan omiin että lainattuihin jazz/blues-kappaleisiin mieletömän hienon svengin. Keikan kohokohdaksi nousi mielestäni Gustavsonin sangen omaperäinen versio Beatlesin "Yesterdaysta". Sama versio löytyy myös miehen uusimmalta levyltä."

Wigwamin Gustavsonin jälkeisenä aikana kosketisoittimet jatkoivat tärkeänä osana soundissa, mutta ne eivät olleet enää pääsoitin, vaan se oli nyt Rekun kitara. Kuitenkaan ei voi kuvitella Wigwamia ilman urkuja tai syntetisaattoria. Syntetisaattorista pitäminen on ihan makuasia, ja jotkut jopa pitävät ELPn Lucky Man biisin soitannosta Keith Emersonin käsissä. Itse pidän syntetisaattorista lyhyissä annoksissa. Niin sitä kuultiin Wigwamilta studiossa 70 luvulla. Nuclear Nightclubissa, bändin kaupallisimmassa levyssä, kitara ja kosketinsoittimet sovitettiin hienosti yhteen, ja Esa Kotilaisella on täytynyt olla osuutensa onnistuneisiin sovituksiin. Pedro Hietasen rooli koskettimissa oli jotenkin erilainen. Pedronkin soitto pääsi joskus etualalle, kuten Horace’s Aborted Ripoff Schemessä. Hienoissa pop-sävelmissä Tramdriver ja Wardance koskettimet kuuluvat vain taustalla, kitaroiden ollessa etualalla. Light Ages CDssä oli koskettimissa taas Mikko Rintanen. Pedro ja Kotilainen on nähty vuosien 2000 ja 2001 konserteissa nykyisessä bändissä. Esiintyvässä Wigwamissa onkin mielenkiintoista seurata miten juuri kosketinsoittaja selviää tehtävästä livenä, niin että biisit tuntuvat samalta kuin ne on totuttu kuulemaan kautta 25 vuoden uran. Pembrokeakin kuulee joskus sähköpianossa, mutta sitä on vaikea erottaa muun musiikin joukossa. Parhaiten se kuuluu miehen soololevyissä. Pembroken pianoa kuulee kyllä hyvin Nuclear Nightclub-levyllä. Biiseissä Kite ja Simple Human Kindness se on tarpeellinen osa, ja Kiten live-versiossa saman CD:n live raidoillla piano korvaa Rekun komppausta osin (studiossa oli kaksi kitararaitaa). Ennen 75 levytettyjä biisejä kovin harvoin kuulee, muutama Pembroken vanha biisi sentään.

FRESH GARBAGE

Pembroke-Rechardt vetoinen Wigwam tuotti edeltäjäänsä kitkattomammin hienoja studiolevyjä. Jokaisella Wigwam fanilla on Nuclear Nightclub jota on ylistetty monella taholla. Osittain senkin takia sen oli vaikea ylittää itsensä livenä, vaikka esim. New Games esittää Rekkua hienosti. Mutta nyt voi jokainen verrata eri vaiheita livenä uuden kokoelman ansiosta, ja myös live raidoilla Nuclear Nightclubin uudessa juhlaversiossa. Äänitteiden tekninen onnistuminen vaihtelee, mutta melkein joka vaiheelta on jotakin. Ykkös-CDn alkuraita Must Be The Devil (studio single) tuo vankan panoksen psykedeliaa ja omalaatuisen Österberg-Hulden rytmin, joka sitten katosikin pian. Nimikkoraita Fresh Garbage (Spirit biisi) osoittaa, että bändi oli jo aivan alussa melko vaikuttava lavalla. (Wigwamin kohdalla stage act ei ole sitä tavallista pelleilyä). Kuullaan niitä Band covereita, joista ei nyt erityisempää kommentoida. Pohjolan Nipistys(jo toisen kerran livena) ja Gustavsonin Fairyport saavat live version. Jälkimmäisessä laulu on onnistunut hyvin. Losing Hold studiossa ja livenä on bändiä parhaimmillaan. Cd:llä kaksi (74-77)Gustavson palasi vierailemaan yhdellä raidalla, ja New Games/Grass For Blades on kokoelman kohokohtia. Jälkimmäisestä on nyt kolme hienoa versiota, kun taas Dark Albumin CD version Grass For Blades vähän ontuu ylipitkän sovituksen takia, noin studioversiona(Pedro koskettimissa). Kotilainen soittaa ilmeisesti Gutsin kanssa yhdessä Rarities versiossa, joten Hietasta ja Kotilaista ei pääse vertailemaan.

Monen suosikki oli viisimiehinen Twilight-levyllä esiintynyt kokoonpano, ja nämä viisi muusikkoa pääsevät Garbagella kaikki esille, muiden jäädessä vähän varjoon. Mats Huldénilla on pitkä suhde Wigwamiin, joten taas kerran levyn kansikuva on Matsin taidetta.

LIGHT AGES
Tämä 1993 levy saatiin ulos vähän erilaisella kokoonpanolla. Rekku ja Jim saavat homman edelleen kuulostamaan Wigwamilta. Biisit Absalom, Talking Brought Me Here ja The Next Breakfast ovat ehdottomasti tätä Wigwam-tyylistä deep pop progea. Jimillä on onnistuneita omia biisejään, enemmän hänen soolotyylisiään. Albumin loppupuolella biiseissä (False Alarmiin asti jaksan kuunnella joka kerta, joskus Crystal Balliin)on Rekun osuus onnistunut, mutta sanoista en erikoisemmin välitä. Kolme vanhaa biisiä on mukana, ihan hyviä, mutta täytteenä kai.

WIGWAM plays WIGWAM

Vuoden 2001 syksyllä julkaistiin kahden CDn live äänite Tavastialta. Siihen on saatu 17 biisiä, suurin osa 70 luvulta mutta yksi Light Ages Cdltä. Tässä saamme kuulla miltä bändi kuulostaa nykyään: jonkin verran karheat lauluosuudet, osat jopa lausumalla, mutta ei Jimin laulussa mitään vikaa vielä ole. Rekun osuudet ovat kehittyneet ja muuttuneet kautta vuosien. Luulisin fanien olevan tyytyväisiä Esa Kotilaisenkin soittoon. CDeiden mukana tulee sanat, ja huomaan sen avulla saavani selvää Bless Your Lucky Stars biisin sanoista:

Hey man your depression is
The lack of love
So bless your lucky stars
Hey man the question is
Is somene’s lack of my love
Such a burden
Bless your lucky stars

Selvästi teksti ilman tulkintaa on melko mystinen. Esitettynäkin se vielä ihmetyttää. Studio-albumilla se alunperin oli kuin höysteenä melko instrumentaalina esitetyssä biisissä, mutta toi kuitenkin juuri Wigwaminlaiset tunteet ja värit. Konsertissa sama tulee ihan selvästi esiin. Muuten tuossa Tavastian konsertissa ei ole jätetty yleisölle spiikkauksia tai sen tyylistä asiaa. Jimillä on tapana Kite biisin pyynnöillä, "kite" suomalaisittain, sanoa että Kitee on Lapissa.

Aivan oikein live äänitteellä ei ole uusia biisejä, jotka on paras hioa studiossa lopulliseen muotoonsa.

Kuka sitten tällaisen CDn tarvitsee? Kaikki lojaalit fanit, ja uudet fanit jotka ovat nähneet bändin lavalla. Ostakaa kuitenkin ensin Nuclear Nightclub ja kenties myös Being.

TITANS WHEEL
Tätä 2002 levytettyä albumia voi pitää Wigwamin Abbey Roadina, jos Nuclear Nightclub oli heidän Sergeant Pepper. Jos lukee Because-biisin tekstit paperilta, ei osaa arvata sen esitettynä olevan ihan kelvollisen (en pidä sitä Beatlesin parhaasta päästä) levyllä. Jimin tekstit ovat usein tällaisia, ja monet toimivat muutaman kuuntelun jälkeen. Ihmettelen kyllä mikä on To The Other Side. Kun The Doors lauloi "Break On Through To The Other Side", siinä voi arvailla raivopää Morrisonin todella uskovan johonkin toiseen puoleen. Onko Jimin versio vitsi? Toisaalta biisi viittaa laulun "päähenkilön" temppujen olevan uutisarvoisia asioita. Biisien tekstit ovat tavanomaisia, joskus vaikeatajuisia. Muutama Jimin vanha biisi selvisi suurimmalta osalta itselleni vasta vuosien kuuntelun jälkeen. Aina niissä on muutama sana joka ei koskaan selviä. Luettunakaan.

Soitannossa huomaa yhteensoiton sujuvan, mutta monista biiseistä puuttuvat helposti muistettavat melodiat sooloissa. Rekun soundi vaihtelee biisistä toiseen. Bitesize biisissä on kiva slidelta kuulostava korkealla soitettu melodia, mutta tarkemmin kuunnelleen se ei olekaan kitara vaan syntikka. Kitaraa on mukana siis vain ripaus tuossa kohtaa. Biisin sanoista yritän edelleen päästä perille, mitä tapahtuu Doug’s Sculleryssä? CD:ltä lohkaistu single Heaven In A Modern World ihmetytti joitakin, mutta kyllä mä tykkään, kuoroineen kaikkineen. The Lost Lizard King ennustelee jotain ihmisen tulevaisuudesta ja tuo tällaista proge-tyylistä fantasiaa. Siinä se toimii, mutta en pidä itse Titans Wheel-fantasiasta (liittyy siihen edelliseen Lizard Kingiin) niin paljon, mutta enää en sentään hyppää raidan yli kuten ensi kerroilla. Drive on Driver lupaa erikoista tarinaa, mutta tarinaa olisi saanut olla säkeistö pari lisää. Ja mikä on maanalainen auringonnousu? Mystistä. No, Subterranean Sunrise kuvaa kuitenkin arkista rutiinia ja jatkaa sanoin "flower patterned armchairs in a wall papered tomb". Siis kaikki ei olekaan ihan hyvin.

Kesällä 2002 Soundin artikkelissa Pembroke selostaa, ettei tahdo saarnata lauluissaan. Sanoma on kuin piiloitettu. Itse kyllä kuuntelisin aivan hyvin Simple Human Kindness tyylistä saarnaamista. Jotenkin tämän levyn kautta mies ei tule esille ihan yhtä sympaattisena jätkänä kuin ennen. Sanat ovat tällä kertaa paljon mielikuvitusmaailmasta. Jotenkin aina huomaa, että Jimin hahmot liikkuvat jossain englanninkielisessä maailmassa. Joskus melko brittiläisessä.

CD on aika tasapainoinen ja sopivankulkuinen. Muutaman biisin, kuten Win Your Love (sopii Jimin soololevyille) olisi hyvin voinut jättää pois, tunnelmaa tiivistäen. Mutta kyllä tämä näinkin toimii. Paljon eheämpi albumi kuin Light Ages. Olen kuitenkin Light Ages fanikin edelleen, ja mielestäni Dark Album oli melkein parhaita (kun jättää sen kuningattaren Silver Jubileen pois).

Espoossa 2002 elokuussa

Lyhennetty erillisestä palstasta ( tuota kuvausta voi hakea www.njet.netissä ja siellä Palstat ja minun osastoni).

Wigwam-fanit, melko nuoria, istuvat kahdessa etummaisessa pöydässä vasemmalla. Oikealle tulee pianonsa taakse Jim ja muutkin ovat näköjään paikalla. Tiskijukka on lopettanut Cherin ja muiden diskohittien (paikalla on diskopallo!) soiton ja spiikkaa bändin esityksen, "Wigwäm".

Puolisen minuuttia Jimin mikistä ei lähde kuin muminaa ja Rekun kitara on kuin Veltto Virtaselle säädetty soinniltaan. Soundia paikkaillaan ja nyt saa sanojakin kuulla. Eka biisi, se puuroisesti alkanut on eräs suosikeistani, Bitesize, jossa Kotilainen soittaa kitaramaisen melodian. Jimin pianoa ei kuulu koko setin aikana, jossei seiso aivan sen edessä. Paikalle ilmestynyt nuorehko kylähullu tarttuu biisin lopussa Jimin mikrofoniin kiinni ja mylvii sekaisia sanoja. Jim antaa järjestysmiesten hoitaa miehen sivulle.

Rekun soitto on aika paljon komppikitaraa. Joko kokonaisia sointuja, tai melodioita niistä poimien. Pientä sooloilua on monessa biisissä, mutta eka pitempi soolo on vasta Titans Wheel-biisissä.

Laulut ovat lähes kaikki uudelta CD:ltä. Remains To Be Seen, Good Mornington Street, Lost Lizard King, To The Other Side ja Greatfield. Olen kuulevinani jossain kohtaa sanat "happy waste", viittaus kai Gustavsoniin, luultavasti Greatfieldissä, jossa myös on sanat Let It Be. Muutamassa yleisö tanssii tai keikkuu mukana rytmissä, mutta ei nyt kovin innoissaan. Jimin ajoittain agressiiviset lauluosat toimivat kyllä livenä, paikan päällä. Live-levyllä niitä ajoittain kummastelin. Epäilen saavatko muut kuin hard core fanit sanoista selvää ollenkaan. Muusikko tulee kommentoimaan, ei ole levyä vielä kunnellut. Vihjaisen että Kotilaien oli hyvä lisä uudella levyllä, vaikkei se nyt ihan Nuclear Nightclub olekaan.

Sitten tulee Colossus. Biisillä on aina joku innokas kannattaja. Ja onhan siinä jotain erikoista.

Kettusta olen seurannut silloin tällöin. Ihan hauskaa tuntuu hänellä ja muusikoilla olevan. Rekun naamasta ei paljon mitään lue, paitsi pientä väsymystä. Måssen huomaan, kun tämä soittaa terävämpiä bassoääniä plektralla erään biisin lopussa. Palasokerissa on erinomainen kuva Måssesta ja Jimistä taka-alalla aivan basson kaulan alla.

Titans Wheelissä Rekun soolosta saa nauttia, ja biisi toimii itselleni hyvin näin livenä, vaikka levyllä olen hyppinyt sen yli, kun se on melkoinen progemöhkäle.

Joukkoon tulee liikettä kun Drive on Driver alkaa, ja olen hommassa ihan mukana fanien takana. Se eräs fani videoi edelleen, näen Rekun ja Kettusen monitorissa. Fanien mukaan tunnelma kohosi tästä vielä viimeisen tunnin aikana.

Titans Wheeliä olen kuunnellut keikan jälkeen useita kertoja. Albumissa on teemoina se mainittu fantasia, pikku tarinat ja sen lisäksi huomaan kolmannen. Drinks On The House, Good Mornington Street, Drive On Driver ja ehkä joku muukin tuovat esille juuri tämän kapakkaelämän. Sen jota itse nykyään vierastan, mutta joka on tuttua suomalaisille. Lauluissa saa ehkä pilkahduksen miltä se näyttää bändin näkökulmasta, takahuoneesta. Siellä valmistaudutaan myöhäisiltaan samalla tavalla pienellä porukalla kuin ravintolan puolella yleisö. Tekstintekijälle tuttu maailma, vaikkei se nyt ihan suomalaisesti tule esille lauluissa, noin vain yleismaailmallisesti. Tapetaan aikaa, nautsikellaan, kerätään yhteishenkeä ja sellaista. Eikä tämä aihe ole mikään uusi teemakaan bändillä. Tällaista, sanotaan vaikka opiskelijaelämää, tulee esille Pembroken ekalla sooloalbumilla livena (ei nyt ihan okeasti!) ilmapiirinä klubissa sekä Eddie And The Boys ja Vegetable Rumble biiseissä. Vanhat muistavat kai N-klubia tässä yhteydessä.

Mutta nyt meillä on vain tämä uusin levy, ja jäämme odottamaan miten vuoden parin sisällä Wigwam alkaa elää ja muuttua. Pienenä ohjeena neuvoisin uusia Wigwam faneja tutkimaan niin Jukan kuin Jiminkin tekstejä. Hauskoja tai vakavia, monet ovat suomenkielisille jonkin verran vaikeaselkoisia. Lyriikat löytyvät alla olevasta Wigwam linkistä.

Lopuksi, niin kömpelö kuin tällainen vertaus usein on, Wigwam oli Suomen Beatles. Legendaa molemmista riittää.

Wigwam sivut: Wigwam

ALBUMIT
Hard 'N' Horny (1969)
Tombstone Valentine (1970)
Fairyport (1971)
Wigwam (1972) (compilation)
Being (1974)
Live Music From The Twilight Zone (1975)
Nuclear Nightclub (1975)
The Lucky Golden Stripes And Starpose (1976)
Dark Album (1977)
Rumours On The Rebound (1979, ei CD)
Light Ages (1993)
Highlights (1996)
Fresh Garbage - Rarities 1969-1977 (2000)
Wigwam Plays Wigwam Live 2001
Titans Wheel 2002

Copyright © 2000,2001, 2002 Esa Järvi, paitsi Timon tekstit (lainattu njet.netistä)

No comments: