Amerikan fasistit 1930-1945

 

Rachel Maddow on MSNBC -kanavan journalisti, joka siirtyi pitämään showtaan vain kerran viikossa. Hänelle jäi aikaa keskittyä kirjoihin. Prequel-kirjasta on myös ilmainen Podcast. Nykyisen Trump-johtoisen politiikan ansiosta hän tahtoi tutkia aatteita 1900-luvulla, lähtien lamakaudelta ja siirtyen maailmansodan aikoihin. Poliittinen historia ei yleensä kiinnosta lukijoita täten esitettynä, vaan paremminkin jonkin yhden henkilön kautta elämänkertana. Kirjaan mahtuukin satoja nimiä. Aivan ennen kirjan tekstiä on nk ”cast of characters” lista. Liitteenä lopussa on kuvattu heidän loppuelämä 1940-luvun jälkeen. Noista kuuluisimmatkin ovat lukijalle outoja nimiä. Kirjassa presidentti Roosevelt tutustui isä Charles Coughliniin, joka piti populääriä kommunismin vastaista ohjelmaa radio-showssaan. Mutta pian herrojen tiet erkanivat. Coughlin liittyi juutalaisten vastustajiin, joita 30-luvulla alkoi ilmestyä täällä. Heidän propagandansa tuki Saksaa, ja muutama kirjan hahmo pääsi jopa Hitlerin juttusille. Isä Coughlin alkoi tukea fasismia aivan julkisesti, koska demokratia kuulemma oli liian heikko kommunismille. Kommunismi yhdistettiin silloin täällä aina juutalaisiin. Coughlin piti puheen Chicagossa 150 000 kuuntelijalle 1936. Tuo lasketaan ensimmäiseksi fasismin joukkotapahtumaksi. Ruohonjuuritasolla salaisia fasistisia järjestöjä alkoi ilmestyä. Uskottiin juutalisten tunkeutuneen kaikkeen, ja presidentti Roosevelt oli oikeasti herra Rosenfelt.

Tässä vaiheessa selviää, että Maddowin tavoite kirjan tarinassa on tarkoin kertoa miten fasistiset johtajat pääsevät valtaan. Kaava ei ole muuttunut edes nykyaikana. Johtajan tarvitsee keksiä jonkinlainen uhka, jolla äänestäjiä pelotella. Johtajat itse saattavat olla jonkin verran rasisteja, mutta heidän tarvitsee liioitella uhka joka valtaväestöä uhkaa. Nykymaailmassa se on aina ulkomaalaiset tai eri uskontokunta. Mitään tilastollisia faktoja ei saa esittää, vaan pitää kertoa tarinoita joista uhka kaikille selviää. Kun johtaja tarpeeksi pelottelee äänestäjiä, muutos kyseisessä maassa tapahtuu hyvin äkkiä.

Kirjan keskivaiheille päästyä samme kuulla että kongressi oli kiinnostunut toisen maan, Saksan, touhusta politiikassamme. Maassa oli edelleen suuri määtä saksaa puhuvia. Lapsille oli kopioitu Hitler youth kesäleirit Saksasta. Martin Dies oli Un-American komitean puheenjohtaja ja komitea yritti selvittää niin juutalaisten kuin natsien tilannetta aina vuoteen 1940. Silloin oltiin enemmän toisessa tavoitteessa. Hitlerin propaganda yritti estää USA:n liittymisen alkavaan maailmansotaan. Jos Hitler kuitenkin valloittaisi koko Euroopan, mitä kannatti asiaan uhrata sotilaita? Salaliittolaiset kuitenkin jatkoivat hanketta tehdä vallankumous ja asettaa oma Hitlerimme valtaan. Kongressissa oli valmiiksi Saksan mielisiä kansanesustajia. He jopa käyttivät kongressin ilmaista postipalvelua propagandakirjeiden levittämiseen. Julkisuuden henkilöistä Ford ja Lindbergh olivat fasisteja.

Ennen maailmansodan loppua syyttäjä John Rogge johti vuonna 1942 tunnettuja henkilöitä vastaan käydyn oikeudekäynnin nimeltä The Great Sedition Trial. Yli 40 sai lopulta syytteen kapinan suunnittelusta. Diplomaatti Lawrence Dennis, kirjan päähenkilöitä, oli syyttessä mukana. Mies oli omalaatuinen fasistiksi, sillä yksi hänen isovanhemmistaan oli musta. Pitkäksi venynyt oikeudenkäynti loppui siihen kun eräs tuomareista sattui kuolemaan. Mitään päätöstä ei tullut. Mutta arviolta salaliittoihin järjestäytyneitä oli ainakin tuhansia, kaikki valmiina johonkin äkkinäiseen kaappaukseen. Kommunikaatio ryhmien välillä oli vähäistä. Muutama henkilö oli tietoinen lähes kaikista osavaltion tasoisista ryhmistä. Nyt asia sosiallisten medioitten kautta on aivan erilainen.

50-luvulla kuuluisaksi tullut Joseph McCarthy oli näissä tapahtumissa sivustakatsoja, mutta epäisänmaallisiin tekoihin ja niiden paljastuksiin oli tässä hyvä malli. Hän jatkoi vakoilijoiden ja pettureiden jahtaamista, kun kommunismista tuli uusi pelko.

Maddowin Prequel otsikko lienee sanaleikki joka tuo Trumpin kauden esille. Trumpin äkillinen nousu 2016 ja yksi presidenttikausi voidaan nähdä sen jälkeisine Capitolin valtauksineen sitten jatkoksi, ”the sequel.” Demokratia on siis taas uhattuna.

LEO KOTTKEN ALBUMIT PRIVATE MUSIC-MERKILLE, 1986-2002

 

2002 Clone Mike Gordonin kanssa

One Guitar, No Vocals

Standing in My Shoes
Peculiaroso
Great Big Boy
That's What
My Father's Face
Regards from Chuck Pink
Alku: 1986 A Shout Toward Noon


Aloitetaan vuodesta 1986: A Shout Toward Noon.
1. Little Beaver - 1:39
2. A Trout Toward Noon - 2:51
3. Little Martha (Allman) - 2:37
4. Easter Again - 3:07
5. Piece 17 - 2:05
6. Three Quarter North - 3:26
7. Echoing Gilewitz - 3:01
8. Air Proofing Two - 5:19
9. A Virtuoso Is His Own Reward - 4:00
10. Four Four North - 2:32
11. Ice Field - 6:56
12. First to Go - 5:08
Raidat 1,2, 3, 8, 10, 11 toimivat ainakin minulle.

Little Martha on cover, mutta Kottke soitti aikanaan tätä aika usein livena. Tähän levyyn on ängetty kaikenlaista newage sound effect häiriöääniä, rsidoilla 4-7- Sitten 8, Air Proofing palauttaa homman vanhaan tyyliin. The Ice Field on mielenkiintoinen minimalistinen teos. Ei ihan elokuvamusiikkia, mutta sellaista joka luo tiettyjä fiiliksiä, tunnelmaa

Kokonaisuutena en tykkää tästä ekasta CDstä uudelle merkille. Kun se ilmestyi, olin iloinen että mies edelleen sai levyttää. Mutta kun niitä tuli sen jälkeen, tää on jäänyt aika unohduksiin.

My Father's Face

Tää oli parempi. Jostain syystä CDt ovat olleet onnistuneempia, siis viimeiset 10 vuotta, jos mukana oli ainakin 3 laulettua biisiä. Joskus ne on puhuttuja. Leo selosti että musiikin ohessa, jota itse soittaa, on helpompi laulaa kuin puhua.

Instrumentaaleista kestosuosikki oli Theme from the Rick and Bob Report. Lieneekö edes oikea teeveeohjelma. Leon maailma on vähän erilainen kuin meidän muiden.

Varsinainen helmi siis on se Jack Gets Up. Selostettu ja onhan siinä pikkasen nuottia laulussakin. Jack herää aamulla ja yks päivä vessan peilissä onkin Isän Naama, CDn nimi. Kenties kerran olen kuullut tän livenä, katosi heti ohjelmistosta.

That's What

Kamalimpia CD kansia mitä olen nähnyt. Ei nyt mikään shokki.

Sisällä erikoista kitarointia, tällä kerralla 6 kielinen basso mukana, Leo soittaa. Husbandry on hauska, taas niitä puhuttuja juttuja. Robert Wyatt tulee mieleen.

Sisältää myös jazzia. Creature Feature ym. tuovat hieman Michael Hedges levyt mieleen. Mid Air maalaa äänikuvia Pat Metheneyn tapaan.

Tämä on kaukana monesta muusta Kottken tuotannosta, aika erikoinen levy. Jättäisin kuitenkin myöhemmäksi, jos Kottkea hankki, tai yrittäkää ensin kuunnella. Voi olla vaikea löytää.

1988 Regards From Chuck Pink
CD alkaa mieleenpainuvalla I Yell At Traffic biisillä. Tässä albumissa on taas new age efektejä, mutta tuon biisin kohdalla on lisätty vain viulu. Ilman viulua sen kuulee Live Cd:llä. Skin Flintissä on slidea, jota on enää pienessä osassa Kottken tuotantoa levyllä. Konsertissa slide on edelleen melko esillä.

Short Wave ja Theme From Noodles raidat on soitettu ainakin kahdella kitaralla, ja kahdessa muussa raidassa on sähkökitarassa George Doering. Taxco Steps on varsinainen menobiisi (tulee mieleen flamenco), ja sitä seuraa Ojo, hieman hillitympi versio kuin alkuperäinen.

Ihan kunnon albumi, mutta laulua ei ole tässä, joten aikamoinen kuunteleminen alusta loppuun.

Peculiaroso
Parade biisi on mieleenpainuva. Muistelee lapsuuttaan ja paraatia Cheyennen pääkadulla.Instrumentaaleja normaaliin tyyliin. Tykkään Ricky Lee Jonesin sovituksista, hanuria siellä täällä ja sellaista. Tarinan mukaan Kottkella ei ollut valmiita biisejä, ja tuottaja suostutti tämän kokoamaan näitä studiossa äänitysten edetessä. Twilight Time on cover ikivihreästä. Parhaat osat tästä albumista on parilla muullakin, esim. Live albumilla. Big Situation avaa taas uusia näkymiä, tyylejä, Kottken musiikissa. Kokeilevaa. Ei tämä ihan turha ole.

Standing In my Shoes

Wikipedia samaan:

https://en.wikipedia.org/wiki/Standing_in_My_Shoes

Tämä kierrättää taas muutamia vanhoja biisejä, esim. Dead End on vain uusi nimi jollekin vanhalle. Vaseline Machine Gun on hidastettu versio, Cripple Creek on aina hieno. Twice on näitä laiskoja, rentoja venyttelyjä, ei jää muistiin. Corrina, Corrina taitaa olla ainoa laulettu raita.

Across The Street (ei sanoja) liittyy tarinaan vangista, jota pidettiin tien toisella puolella jossain itäblokin maassa, perheen tietämättä missä mies oli. Vaikuttava tunnelmabiisi.

1999 One Guitar, No Vocals
Aika siisti kokoelma instrumentaaleja. New Age vitkutukset on jätetty sovituksissa.Tässä ei voi poimia mitään erikseen, mutta varsin mielyttävä kokemus soittaa koko albumi läpi. Vastaa myös hyvin Kottken konserttia valikoimaltaan, paitsi siis ei ole edes puhetta. Konsertissa käy usein niin että Kottke tulee lavalle ja soittaa viisi biisiä pötköön. Sitten hän laukaisee jännityneen tilanteen puhumalla pari minuuttia ja jatkaa ehkä viisi samaan tyyliin. Lopussa voi olla Pamela Brown laulettuna.

Live
Jossei Kottkea ole koskaan kuullut livenä, tämä kannattaa hankkia. Samaten My Feet Are Smiling, melko vanha live albumi. Sen sijaan Live In Europe ei oikeastaan tunnu liveltä, siinä ei ole juuri puhetta.

Kottke ja Mike Gordon 2002 Clone
Tää nyt ei ole varsinainen Kottke albumi, Gordon on tasapuolinen partneri. Kitaran ja basson työskentely on aika sujuvaa, luontevaa. Osa sävellyksistä on Gordonin.

Some Several Moons

From my 2012 blog entry in Palasokeri. It may still be there at the site. At this point the band was again on hiatus, but did come back to tour extensively for the 50th anniversary. I've shown the disc not the cover. The joke had to do with selling cookies in Helsinki.

I’ve listened to the album several times and I have to agree with many fans that there is a better flow through this album than the previous, Titans Wheel. On the other hand, it is much more a Pembroke album than many, and the lyrics are mostly close to his familiar themes. Titans Wheel had more of the surreal topics, where here we have to do with the fate of Joe’s head in Tokyo Joe. Here we go on further adventures of the gang, which started out as the Vegetable Men (from Answer to Life) and went through various rumbles as Eddie and the Boys and other forms, ending up in a microbus on its way to Squaw Valley. What exactly are the Several Moons? Perhaps some remnant from The Moon Struck One, one of Jim’s inspirations in crafting his songs.

Chord Squad is a fun song about some musicians “here in your town”, with cute familiar phrases thrown in, and they refer to old Wigwam stuff all the time, a Zappaesque conceptual continuity.

Sandpainting has a familiar beat introduced into Wigwam by Kepa. Seems to be about some woman searching fame and fortune, with movie moguls thrown in. I sort of lost interest in these stories after Pleasure Street. The melody is OK.

Bow Lane is a very typical Pembroke-Rechardt work and I’m sure there is some personal story here but I have no recollection of it a few minutes after the song is done. And I actually like older similar ones such as The Big Farewell. Cloudy Dream is similar in subject matter but with nice instrumental breaks thrown in. And it works OK for nine minutes!

Kabul Grill is a highlight. One more bar story with a few new twists. Pay close attention to the lyrics.

Deep Pop has a unique guitar sound for Rekku, and the organ and melody work well. A favorite, but again I still have not figured out the story here.

Squaw Valley Non-Event….OK, take a ride with some hippies in a microbus. I almost have all the lyrics sorted out, the spoken introduction helping out. It reminds me of Zappa and his Dangerous Kitchen with the band repeating the vamp through the song. The most surreal of the songs on the album. Have fun, don’t drink and drive. Some Huldén contributions here.

Tokyo Joe starts with the roulette wheel. More of Jim’s gambling songs, after Heaven In a Modern World. Joe has his problems.


Banging On The Ceiling does not bang at all, more accordion accompanied pop tunes. But it does grow on you.

John Lennon used to call some of Paul’s songs on piano “granny songs”. Cacobe Bar Two-Step is one of those, but with accordion. A dancer is involved and there are echoes of old movies, but I have not figured out the story.

Nice instrumental decorations here and there, such as tuba or Mike Monroe on saxophone brings some breaks to the routine. Pembroke’s vocals are fairly smooth on this album, much like in his various solo works. Throughout the album, Kotilainen stays a bit to the back, but there are interesting sound effects by him here and there. The Palasokeri guys can comment below, Finnish or English is OK, on the other musicians. All in all, a “deep pop” album, very light on the progressive end. But a great Wigwam album nonetheless