FAIJA

OSA I

Faija oli ollut puolisen tuntia pihalla. Nurmikossa oli tyhjiä länttejä ja lehtiä alkoi kasaantua. Ne piti hoitaa. Oli lämmin ja siemenet vielä itäisivät syklsyllä.

Komento sisälle. Syötiin. Äiti ja skidit luettelivat tulevan viikoblopun asioita ja seuraavankin. Lapsilla oli menoa. Faija kysyi paria tekemistä, hänhän ei koskaan ole perillä perheen asioista kuin just NYT MENNÄÄN hetkellä.

Äitikin tuntui olavan mukana tekemisissä, mutta lasten menoja ne kuitenkin olivat. Eivät tän ikäiset aikuiset kummempia harrasta.

Kukaan ei kysynyt faijan menoja eikä edes mielipidettä asioista.

Mitä mahtoi Bach jutella 20 lapsensa kanssa ruokapöydässä? "Nyt se on säveltänyt uuden fuugan ja joudumme kuitenkin sitä kuuntelemaan kirkossa."

OSA II
Faija herää, menee kuselle. Syö muroja ja juo teetä, katsoo säätiedotusta 5 minuuttia. Telkkari pois. Perhe alkaa heräillä. Yksi roskapussi keittiöstä viedään kadun reunaan, jossa jo roskapöntöt odottavat roska-autoa.

Faija esittää lappua jossa duunikaverilla on tupaantulijaiset. Perheellä ei ole juuri kontaktia faijan duunikavereihin. Kerran, vuosia sitten oli avoimien ovien päivä, tehdaskäynti perheille. Ja joku joululounas on aina, mutta ei lapset siihen pääse koulupäivänä.

Työpaikka oli melko kiva 9 vuotta sitten. Nyt on erilaista. Parhaista työkavereista kaksi on mennyt täysin muihin hommiin. Toinen kuoli heti eläkkeelle menon jälkeen, toinen on toisessa firmassa. Osastopäällikkönä on uuteen mentaliteettin sopiva heppu. Ei siinä hepussa mitään vikaa ole henkilönä, mutta jotenkin etäisiksi jäävät kaikki. Työkin maistuu puulta. Faija ei usko että tämä oli tavoite, mutta nyt ne vaan ovat onnistuneet tämänkin saamaan aikaiseksi: oman alan työt omin käsin eivät erikoisemmin tyydytä enää.

Mutta tää tupaantulijaiset on samaan aikaan kuin tytön lentopallopeli, onneksi samassa kaupunginosassa. Faija ei ole muistanut laittaa tätä menoa Palmin kalenteriin, siksi sitä ei noteerattu ollenkaan joltain paperilapulta. Se tapahtuma joka millekin päivälle pääsee ekana Palmiin yleensä voittaa.

Faija ajaa töihin sateessa. Noin 20-30km on samaa kaistaa. Faija jäi osaksi aikaa jonkun mummon perään kunnei viitsinyt ohittaa pimeässä ja sateessa. On se kumma kun on neljäkin kaistaa ja kaikki ovat tukossa aina.

Faija tulee duuniin, juo toisen kupin teetä.

OSA III

Faija oli matkalla kotiin. Pysähtyi kirjakaupassa ja osti vaihteeksi yhden halvan kirjan joka ei ole dekkari eikä harrastuskirja.

Kotona poika oli mennyt jonkun kaverinsa kanssa huvipuistoon. Seuraavana viikonloppuna pojalla on partioretki. Nyt perjantaina tyttö oli syönyt jotain ennen kuin faija tuli kotiin. Vaimo ehdotti että he, vanhemmat, menisivät johonkin vähän parempaan paikkaan mutta kuitenkin vain syömään, kun tyttö ensin lähtee. Tytön ilta kuluu lentopallon merkeissä.

Mitähän he keksivät jutella aterialla? Lapsistakaan ei tarvitse juuri nyt erikoisempaa juteltavaa.

He katsoivat osan Jim Jarmuschin elokuvasta Coffee and Cigarettes. Osa sketseistä oli paskoja, mutta faija ajatteli että on sitten nähty White Stripesin tärähtänyt pari ja että vika sketsi oli OK kun siinä oli Bill Murray.

Ruissalo

Luin mielenkiinnolla artikkelin siirtolaiselehdessä Ruissalosta ja sen huviloista (aiheesta on tuore kirja). Vietin kesät 1954-1964 yhdessä huviloista. Isoäitini olisi varmaan tuntenut ainakin yhden kirjaan haastatelluista 40-lukulaisista, kenties minäkin. En edes tiedä huvilan virallista nimeä, sitä ei koskaan käytetty. (Tutkin asiaa, ja se oli 1979 palanut Solhem, Ruissalo 38). Tässä kohtaa Ruissaloa oli naapurina Taposen huvila, jossa oli myös suuri puutarha kasvihuoneineen. Siitä seuraava oli meidän, jossa oli komea uimalaitos saunan kanssa laiturilla. Rannassa oli ”rantahuvila” ja heti siitä ylös mäkeä meidän. Asuimme suuren osan aikaa punaisessa palvelijoiden rakennuksessa, joka oli jaettu neljäksi kesäasunnoksi. Olimme parhaassa päässä, jossa oli suuri kuisti. Missään rakennuksessa ei ollut vettä eikä viemäreitä, kokkasimme ja tiskasimme pihalla.Juomavesi tuotiin kanisterissa kaupungista. Myös oikein grilli hankittiin pihalle, se oli uutta muotia. Sähköt oli, ja yksi kesävieras oli hankkinut puhelimen, herra Runonlinna.

Isoäitini oli täällä kesät erottuaan sodan aikana. Kaupungissa käytiin työssä linja-autolla, ja lomia isoäiti ei pitänyt. Mukana oli teinitytöt, eli äitini ja tätini. Isäni alkoi seurustella äitini kanssa joskus 50-luvun alussa, ja vietti paljon aikaa huvilalla. Ruissalon kansanpuistossa oli silloin tanssilavakin. Huvilaan ja muualle likkuttiin Turusta linja-autolla ensin, tätini poikakaveri mootoripyörällä. Isäni hankki lopulta autonkin, ja tädin poikakaveri toi auton kun he menivät naimisiin. Vanhempieni mentyä naimisiin vuokrattiin omia tiloja samoista huviloista, ja itse olin ensimmäiset kesät ladossa metsätien varrella. Sekin liittyi huvilaan. Joskus ’59 muutimme Helsinkiin. Meillä ei olut varaa mökkeihin, joten olimme äitini kanssa kesät edelleen Ruissalossa huvilassa, isän käydessä vain joka toinen viikonloppu ja lyhyet lomat. Erään loman aikana isäni teki ohuista puunrungoista ja parista pressusta autotallin Volgalleen. Yhtenä kesänä isäni piti puista soutuvenettä jossa oli pieni perämoottori. Sillä saatettiin mennä kallioiselle luodolle jossa otettiin aurinkoa. Miehet heittivät sen ajan uistinta. Kävin 7-vuotiaana uimakoulun kansanpuistossa. Tätini lähetti pari kertaa kansanpuistoon hakemaan ravintolan kioskista Marlboro tupakkaa. Sain samalla ostaa jätskit.

Aikuiset harrastivat metsässä marjojen ja sienien poimintaa, kalastusta ja veneilyä. Jos oli oikein moottorivene, saattoi ajaa Pursiseuraan ravintolaan. Sinne pääsi autollakin. Kävelimme isoäitini kanssa iltaisin huvilalta rantatietä Pikkupukin laiturille, jossa istuimme lokkeja katsoen ja söimme evästä. Autojen aikana ajoimme joskus Ruissalon toiseen päähän camping alueelle. Kun camping alue oli jo suositumpi, alkoi tällaisten huviloiden aika olla jo ohi.

Huvilan ja palvelusrakennuksen lapsia oli tusinan verran joka kesä, joten ei kavereita puuttunut. Paras kaverini oli Arto. Artolle sattui onnettomuus, aukaisi leukansa kaaduttuaan kannolle. Poikaa vietiin autolla Turkuun sairaalaan tikattavaksi. Mitään erikoisia lasten leikkipaikkoja ei pihalla ollut, mutta saimme liikkua vapaasti laajassa pihapiirissä ja jonkin verran kahta hiekkatietä pitkin. Polkupyöriä oli muutamalla. Ajoin aluksi siellä kolmipyörää, olin aivan pieni. Sitten yritin ajaa aikuisten naistenpyörää, jossa en ylettynyt istumaan. Kaaduin usein. Rannalla leikimme ja uimme laiturilta ja saunasta. Ohi seilasi aivan läheltä Ruotsiin menevät laivat Skandia ja Nordia. Laivan ohitus saattoi olla lapsille päivän kohokohta, vilkutimme matkustajille laiturilta. Laiturilla ollutta saunaa lämmitettiin aina yhden perheen johdola talkoovoimin, ja makeata vettä kannettiin kaivosta, kunnes siihen keksittiin pumppu. Naapurihuviloissa laitureilla oli vain pukukoppi uimareille.

Isäni hankki ajan kuluksi tikkataulun ja corona-pelin pöydän, jota sain sitten kavereidenkin kanssa pelata. Nurmikko piti niittää, ettei siellä ulkona olleet coronapelin palat lennelleet pusikkoon.

Muutimme Paraisille lopulta vuokramökkiin. Ihmiset alkoivat arvostaa erillisiä mökkejä, ja tällainen yhteisasuminen entisaikojen huviloissa (huvilat lienevät kukoistaneet 1900 luvun alussa) ei ollut enää muotia. Tätini mies osti lopulta mökin Naantalin puolessa. Näin huvilan rauniot 80-luvulla, ja viimeksi 2002 Ruissalossa käydessäni huvilasta ei ollut mitään jäljellä. Se oli jo aika tavalla rapistumassa 1966.

Roihuvuori, Helsinki 1961

(Suurin osa Roihuvuoresta oli neljäkerroksisia taloja ilman hissiä. Asuin alakuvan talossa.)

Me muutettiin Roihiksee ku sitä vielä rakennettii. Mä taisin olla jotain vuoden alle kouluikäinen. Siinä oli sellane snadimpi kundi pihalla istumassa betonielementin päällä, piha oli ilman nurtsia vielä kutosen talossa. Siis 6B. Meillä oli yhteys 6A:han, jossa oli pesutuvat ja mankeli. Mutta sinne ei päässy klitsuun leikkimää meidän avaimella. Joka kakaralla oli avain, joko nauhassa kaulassa tai isoilla pojilla, meillä, ketjussa taskussa, vyössä kiinni.

Mä kysyin snadilta kundilta kuka se oli, ja se sano Puu. Niin me sanottiin sitä Puupääksi joskus, mutta se oli oikeesti Perre, eli P-O. Ne asu kolmannes kerrokses ja sen broidi Sigge kuunteli vielä Elvistä. Me asuttii neljännes ja talos ei ollu hissii. Mut sit keksittii ärsyttää aikuisia olemalla tuuletusparvekkeella tai klitsussa. Talkkari ajo sit aina veke niistä. Ja nurtsilta jota ne yritti siemenestä juur saada kasvamaa. Veijo, semmonen 16 vuatias, leikkas sen talkkarin kans ku se rupes kasvaa ja Veke kans ruiskutti. Kastelulaitet ei voinu meijän takia jättää yksin, Veiska vahti sitä.

Talon päädys oli pikkanen niitty ja heti sen takana suo. Mutsit varotti skidejä et sinne voi hukkuu. Siin oli pari kesää marjoja, mut sit ne jyräs pensaat ja puut pois ja ojitti sen. Sen jälkee tuli hiekkainen urheilukenttä. Joten mettä ja suo pieneni mut saatii skulata futista ja pesistä. Jos pikkuskidit tuli mukaa, neljää maalii. Meidän pihan skidit oli aika paljo yhtä kutosen pihajengiä iästä riippumatta. Toisen kutosten (6A) skidien kans sai leikkii muttei seiskan jengin. Seiskassa mä kävin vain parturissa, vihollisen alueella. Kerran mul oli santaa tukassa ja parturimutsi lähetti kotiin peseen sen. Meijän ja seiskan välis oli tiiline muuntaja ja siin oli lupa kaikkien yhdessä leikkiä, tai yleensä erikseen jengit.

Pihaleikit oli ne tavalliset kirkonrotat, purkkikset, peffikset ja keinut. Muotijutut: jojot, lennokit, superpallot*. Sneppiautot oli semmosii halpoja muovisii, isot pyörät, tehtii hiekkalaatikkoo rata ja skabat.

Ku ylitti sen kentän pääsi suoraan skutsiin, jossa me oltii ainaki kerra viikos koko iltapäivä. Skutsis oli kallioo, kuusta, pihlajaa ja hyppyrimäki. Hyppyrin alamäkee hiihdettii suoraa alas tavallisil skimboil. Rafelt meni siin hammas, mut se hyppäs oikeil mäkisuksil. Kovat jätkät hyppäs ja tupakoi.

Sen skutsin läpi pääsi kansakoululle, muttei siit viittiny mennä yksin läpi kesällä, ku yks pultsari asu siellä kovalevyn paloist tehdyssä koijassaan. Me siivottiin se metsä syksyllä koko koulun voimin, kannettiin patjat ja autonrenkaat veke.

Sit ku mä olin jotain 11-12 me leikittiin kai yhden pienen pojan kanssa porraskäytävän alaovella. Siin oli semmonen puinen osa johon mä futasin palloa ja se poika kans ja otti kiinni. Mut sit mä futasin sen pallon oven fönarin läpi. Sain säästää rahoja sen maksamiseen. Laskuu ei sit koskaa tullu.

Mä söin täs yks päivä punasta karkkii. Täss on jotain esanssia tai makuainetta joka on nuoruudesta tuttu. Makuelämys toi mieleen nuoruuden karkit. Oli maumau lakritsia, oli neekeri-pusuja. Oli colan makuisia tikkukaramellejä. Olin saanut jätskiä ja sellaisen tikkarin noin 10 vuotiaana Marjaniemen uimarannalla. Oltiin kävelty sinne Roihiksest ainakin 5km. Mutsi otti pihan lapsista mukaan Mian. Poikia ei ollu sen jälkeen halukkaita lähtemään. Tiputin sen tikkarin hiekkaan, jätskin sain syödyksi. Kerran mutsi tuli talvevlla hiihtämään. Puu ja Mia tuli kans. Mentii jonnekki rastilaa asti.

Kommentit vieraskirjaan.

*(Superpalloja oli kahta kokoa, isoa ja pientä. Suosittu paikka heitellä niitä oli kerrostalon kellarissa. Sinne oli laitettu muutamia pommisuojaovia. Palloni meni yhden sellaisen oven rakoon kun joku meinasi väännellä sitä ovea. Pallo halkesi kahtia.)

Keväistä bongailua

Ryhmän kanssa löysimme kymmenkunta, yksi oli jopa elis. Kokeilimme kaikki toinen toistemme hyönteiskarkoittimia. Deep Woods Off oli paras. Oli mutaisia polkuja kolmen päivän sateen jälkeen.

Löysin kirjakaupasta taas uuden lintukirjan.

Ihan kiva, monta lintua per aukeama. Noin valokuvaoppaaksi oikein hyvä. Maalatut lintukuvat edelleen parhaita, koska niissä selostetaan joka sulka jos tarttee. Sibley Guide to Birds. Vanha kunnon Peterson on yhä ihan parhaita kerttuleissa, warblers.

Nettielämää

Katsoin vanhoja papereitani, ja ei löytynyt kovin varhaista viestiä Internetin viestitauluilta. Olen kirjoittanut pakinoita, ja joskus tulostin viestejä nettihenkilöiden kanssa samasta aiheesta käydystä keskustelusta. Vanhin paperilappu on vuodelta 1996 jossa itse viestitän.

Jossain 92-96 välillä alkoi vilkkaampi keskustelu. Sitä ennen lähetettiin vitsejä ja linkkejä sähköpostitse tuttaville. Ne olivat vielä aitoja tuttuja jotka tunsi ennen nettiä.

Tuon jälkeen aloin keskustella Straight Dope viestitaululla englanniksi ja melko pian Amerikan Uutisten nettisivuilla, joista tuli aikanaan Etusivu. Keskustelin nimellä Tero, toinen etutnimi, jolla olen noin ’85 lähtien julkaissut painetussa lehdessä juttuja.

Olen keskustellut muutamassa paikassa myös siitä miten keskustelufoorumit ajautuvat kaikki sellaiseen tilaan, ettei paljon jaksa viestitellä. Tietää jo melkein kaikkien reaktiot, varsinkin jos uusia jäseniä ei tule.

Keskustelen edelleen noin kymmenellä foorumilla, erikoisfoorumi on kai vain Birdforum. Muissa vapaammat alueet. Aloitin jopa Suomi 24 keskustelut, saas nähdä viihdynkö. Aulabaarissa on se ongelma että on melkein mahdoton lähettää tukirahoja ylläpidollle muuta kuin kirjekuoressa seteleinä. Joten olen siellä vain harvoin. Muutama hyvä tuttu Njet foorumista siellä.

Vakiofoorumillani pari riitapukaria on vuosikaudet valitellut minulle parista asiasta joita en ole kovin halukas muuttamaan. Aloitin kerran ketjun ”vastaa jotain, muuten viestitaulu ei elä.” Olivat edelleen melko tuppisuita suomalaisia. Viestien määrä hyvin pieni, mutta ei jäseniäkään ole aktiivisia kuin 20.

Herra L, eläkeläismies, tuli taas valittamaan jotain. Tällä kertaa liiallista hymiöiden käyttöä. Olemme yleensä aika siistillä kielellä kinanneetkin siellä. Mutta tällä kertaa vastasin ”haista vittu, ukkeli.” Ei sillä kenellekään ole mitään merkitystä mitä me kaksi kinaamme. Mutta tuon sanottuani itselleni selvisi, että nettitaulujen aika alkaa olla ohi, ainakin minulle. On niillä edelleen jotakin hyötyä, esimerkiksi kiikarin tai kaukoputken ostoon lintufoorumilla. Tai havaintojen varmistamiseen. Mutta se yleinen rooli joka Etusivullakin oli, saada keskustella ja rupatella suomeksi, alkaa olla kadonutta. En olisi ”ukkelille” noin sanonut, jos foorumilla olis suurempi merkitys elämääni vielä.

Näistä blogeista taas en saa kovinkaan paljon irti. Irrallinen blogi jossain netissä ei avaa paljon keskustelua. Kommentitkin ovat vain spämmiä. Laitin vieraskirjan, jos vanhat tutut haluavat käydä tervehtimässä ta kutsumassa jonnekin. Vieraskirjan uudesta viestistä saan tieddon sähköpostiini.

VIERASKIRJA

JÄNNÄÄ

Olen kotona arkipäivänä, kun joudun lauantaina töihin. Luin uutisia. Kurt Vonnegut kuoli, ja siinä ei ollut mitään tekemistä tupakan kanssa. Vaikka ne joka askissa luipasivat että se tappaa.

Kirjallinen kauhukakara. Breakfast of Champions kirjassa oli kriipustuksia. Yksi oli muutama viiva ristiin piseen kautta, se oli peräaukko.

Vonnegut selvisi sodasta, ja kaikki maallinen oli sen jälkeen arkista, asiosita sai kertoilla ronskimmin. Mutta Vonnegutin ilmaisu oli selkeä, sanat jopa helppoja. Kirjat lukee heikollakin englannintaidolla. Mutta oppikirjaksi niistä ei ole. Vain Teurastamo 5 tuntui olevan koulujen listoilla ja sitä analysoitiin kirjallisuuden normaalein konstein.

Vonnegut viis välitti professoreista. Kirjat oli kirjailijalta lukijalle, siinä ei tarvittu selittäjää väliin. Vonnegut esitti asiaa jopa filmissä. Rodney Dangerfield meni collegeen, Back to School leffassa. Hän palkkasi Vonnegutin analysoimaan omia kirjojaan ja pisti oman nimensä paperiin. Proffalle ei kelvannut. Jännää.

Odottelen jotain ohjetta päivän mittaan töistä, mutta en tiedä tarkalleen kenelle pitäisi soittaa tehtaalla. Tiedän vain kuka ajoa on valvomassa enkä tiedä vielä puhelinnumeroa siihen huoneeseen. Kun herään huomenna kello 4 ja olen töissä klo 6, saan varmaan kuulla että ei minua tarvita paikalla, ekat kolme ajoa on onnistuneet. Mutta sitten olen töissä vain klo 14 asti. Ja lauantaistakaan ei ole varmuutta.

Mitä ihmiset tekivät 50 000 vuotta?

Päivällä tietenkin askareensa, ja illallakin kai jotain. Mutta kun tällä planeetalla on poukkoiltu jokseenkin samassa mallissa 50 000 vuotta, miksi nyt on niin tylsää?

Telkkari on tylsää, pelit ovat tylsiä, nykyviihde on samaa pötköä. Ihmiset ovat nyt tylsiä, silloin ei. Ehkä elämä ja olemassaolo sellaisenaan olivat jännittävämpiä. Ilot ja surut seurasivat toisiaan. Lapsia syntyi, lapsia kuoli.

Eikä silloin kai eletty 80 vuotiaaksi, jolloin päivän kohokohtia ovat puuro ja vessassa käynti. Se Maijakin osti liian karheaa vessapaperia taas, muka säästää. Säästää tietenkin, kunnen viitsi tota santapaperia paljon käyttää.

Iltaiset puuhat taisivat olla enemmän heimon sisäisiä suhteita rakentavia. Pomo otti jonkin suunnitelman puheeksi ja sieti jonkin verran väittelyä mutta oli jo asiat päättänyt.

Taikauskoon ja kulttuuriin lienee kulunut jonkin verran aikaa. Taiottiin parempi metsästysonni kuin tänään, jolloin se villisika pääsi pakoon.

***

Kommentit on suljettu, vieraskirja on auki.
http://www.ultraguest.com/view/1155252676

Tuulikin testamentit

Tuuliikki asui yksin kolmatta vuotta asunnossaan. Martti oli kuollut sydänvaivoihin, jotka hän oli tupakoimalla saanut aikaiseksi. Tuulikki taas tupakoi edelleen. Lapsia asunnossa oli viimeksi ollut tytöt, joille yksi makuuhuone oli vuosikausia ollut ahdas. Tuulikin edellisestä avioliitosta saama poika, Pekka, oli asunut täällä kun Maija syntyi, mutta muutti pois kun Tuija syntyi. Hänen isällä oli enemmän tilaa, ja hän oli jo 15-vuotias. Kesät Pekka viihtyi mökillä perheen kanssa mopoaan rassaten.

Nyt olivat molemmat tytöt naimisissa, Tuija 19 vuotiaana. Tuijalla oli nyt vuoden vanha vauva, Maijalla kaksi lasta. Pekka, vanhapoika, asui yksiössään ja rassasi viikonloput autoaan.

Martin kuoltua Tuulikki oli käynyt jonkin verran vaikeaksi. Hänellä oli kaihi, ja kun Martti oli apuna, he olivat yhdessä pärjänneet. Nyt Tuulikki pääsi korkeintaan kioskille asti omin avuin tupakkaa ostamaan. Mutta kioski lopettaa viikon päästä. Markettiin asti hän ei uskaltautunut, liikennevalotkin oli vaikeita nähdä. Kotiavustajat toivat ruuan ja siivosivat. Kun lapset kävivät, Tuulikki puhui kovasti, vanhoja asioita. Vuoden pari puhuttiin Martista, mökin myynnistä ja Martin perinnöstä. Lopulta perintö saatiin sovituksi, Maija perheineen osti mökin osuudet muilta. Sitten Tuulikki rupesi joka kerta puhumaan omasta testamentistaan.

Tuulikki: Mää olen sen testamentin ny saanu valmiiks, tuamari keksi, että saatte kaikki 33% omaisuudesta ja 1% menee pois, en sano minne.

Pekka: Siis verojen jälkeenkö?

Tuulikki: Jaa, emmää semmosia tiedä. Mutta Martti halus sullekin saman osuuden. Lue itse.

Pekka: Jotain sellaista näyttää olevan.

Maija: Kyllä se sopii. Tuija?

Tuija: Joo. Kuule, mun täytyy nyt mennä, auto tulee. Mun on saatava noi kärryt hississä alas ko Viivi nukkuu.

Tuulikki: Muistakaa joku käydä ens viikol kans, tääl on niin hiljast kesäl.

Kahden viikon päästäkään lapsia ei saapunut. Tuulikki keksi jotain asiaa, ja sai Pekan liikeelle. He kävivät Osuuspankissa ja sitten ravintola Teinissä. Tuulikki sai vielä alaovella Pekan tulemaan kahville, vaikka tämä jo puhui kavereista ja illasta ja perävaunun hitsaamisesta tuttavaperheelle.

Tuulikki: Mitäs meinaat. Mää voisin laittaa vaikka testamentin uusiks. Laitan sulle 50% ja muille 25%.

Pekka: Älä ny. Kyl mä sit tulen taas, muutenki.

Tuulikki: Otat tän paperin nyt kuoressa vaan ja tulet joka lauantai, eiks niin? Olis sullakin varaa isompaan kotiin ko mää pian kuale. Mul on ihan simmone olo, et tual terveyskeskukses löytys jotta, ko sinne tartti mennä takas toisse kerta tarkastukse.

Pekka: Täähän olis väärin. Mitä mä muille sanon?

Tuulikki: Ei niiden tartte tietää. Tää mitätöi aikaisemmat testamentit.

Pekka: Emmää nyt oikeen tiärä. Mää tulen sit taas ko mä ehdin. Soittele jos on oikeen hätä ja tupakka loppu.

Pekka ei tullut kolmeen viikkoon. Tuulikki sai Maijan tulemaan vanhemman poikansa kanssa.

Maija: Ei me voitas äitä jäädä, ko Jannella on jääkiekkoa. Eiku siis salibandya.Voit antaa sille limsaa, mut mää juan kyl kahvit ilman pullaa.

Tuulikki: No joko te ny? Kato ny ko mä laitoin uuren testamentin. Mul on näit muutama lomake ja numerot laiteta vaa tyhjil paikoil. Sul tule 50%, muil 25%. Eik tee tartte isomma talo noitte poikkatte harrastuksil. Mää varmaa pian kuale, hyvä jos jouluu jaksaa.

Marja: Kauheeta! Eikä suns mittä vikka ol, ne keuhkot ova samat ollu vaik kuin kauan kuvas, lääkäri sanos.

Tuulikki: No mää jo allekirjotin sen, nyt see on ainoa viralline. Saat viärä tallelokeorsse, jos tuat joka viikko eres tupakat.

Maija: Saat itse pitää sen, jos revit ni meil on se viralline viäl voimas.

Lopulta tupakat loppuivat. Tuulikki soitti Tuijalle. Tämä tuli vauvansa kanssa pihaan ja soitti siitä kännykällä.

Tuija: Mul olis ne tupakat. Tuus ny hakee.

Hitaasti Tuulikki ajoi yhden kerroksen hissillä alas.

Tuulikki: Mitäs tää nyt o? Mikset ylös tule?

Tuija: Maija soitti ja kerto sun papereistas. Ootsä menossa höppänäks?

Tuulikki: Ottaisit nyt tämän uusimman testamentin. Siinä on sulle 50% jos tulet joka viikko kahvil Viivin kans. Eik ol kivaki päästä sen juappon miähen luata vähä ulos? Mää tuuletan joka kerta kaik huanet etukätte ja tupakoin parvekkel.

Tuija: Mää menen nyt.

Tuulikki seurasi kirjekuori kädessä Tuijaa roskalaatikolle asti. Viivi rupesi kovassa tärinässä kärryissä itkemään. Tuttipullo putosi maahan. Tuija nosti sen ja katsahti äitiään.Sitten hän ylitti kadun bussipysäkille.

* * *

Tuija ja Viivi tulivat bussipysäkiltä hoitokodin luo. Kulmassa Tuija osti kahdet purkkijäätelöt kioskista. Viivi tahtoi mehua pahvisessa pakkauksessa. He menivät rappusia toiseen kerrokseen, sillä hissi tuntui olevan juutunut kolmanteen.

Hoitaja vei heidät televisiohuoneeseen, jossa Tuulikki istui.

Tuija: Hei. Me tultiin. Tupakkaa ei saanut tuoda.

Tuulikki: No voi harmi, niin ne kans mul sanos.

Tuija: Mitäs katotte?

Tuulikki: Emmää muista, mut vanha see o ko määki ole sen pikkuflikkana nähny.

Pekka saapui portaista ja sanoi hei.

Tuulikki: Kato Seppokin tuli.

Pekka: Hmm...tulin, joo.

Tuija: Mää annan äiti sul ja Viivil jätskit. Syäette ne tääl sohval. Mee mennä tonne käytävä vähä.

Käytävässä Tuija sytytti tupakan.

Tuija: Kävik sää niit äidin papereit kattomas.

Pekka: Joo, ja hyvä oliki. Ja viäl parempi et on se ensmäne testamentti viäl olemas.

Tuija: Kuis nii?

Pekka: Näis on kaikis vedetty numerot yli ainaki kolme kertaa, ja loppusummist ei missään kappalees tul satta prosentti. Ja kuka helvetti mahtaa olla rouva Koistinen joka yhdes kappalees saa viis prosenttii?

Tuija: Taitaa olla se viiminen kotiavustaja.

Pekka: Tee saatte tulla kaik vaik auttamaa siivomaa ja hävittämää kaik roinaa siält kellarist. Samal mää näytän nää Maijalki. Mun pualest nää vois ihan nytki reppi, mut ainaki saa jäärä ihan meirän assiaks.

Tuija: Kyl varmaa.

Tuulikki jutteli kovasti Viivin kanssa, joka suostui vastaamaan vain yhden sanan vastauksia. Tuija tuli ja ilmoitti että bussi menee vartin päästä.

Tuulikki: Mut Seppo vois jäädä, meil on teetä koht ja pulla.

Pekka: No voin mä kattoo ton filmin loppuun. Mää olen sen alun joskus nähny.

Tuulikki ja Viivi menivät hissille.

Viivi: Äiti, miks tääl haisee pissalt?

Tuija: Puhus vähä hiljempää, tai mää kerron hissis.

Grand Canyon

En jaksa pitempää selostusta. Mentiin sinne, kiivettiin 1,5km alas ja seuraavana päivänä 1,5km ylös. Tässä kuvia. Niistä saa klikaamalla suurempia. Back napilla takas blogiin.

Leo Kottke, kitaristi ja mietsiskelijä

Herra Kottke on noin 60-vuotias folk kitaristi joka soittaa fingerpicking tyylillä omia sävellyksiään ja omalaatuisia sovituksia, mm. Eight Miles High biisistä. Ostin pari päivää sitten Leo Kottken albumin Clone, joka on yhteistyössä Phish-mies Mike Gordonin kanssa tehty. Phish faneille en osaa sanoa onko tämä teille sopiva, mutta jos Kottkeen haluatte tutustua, tämä ei ehkä ole helpoin paikka alottaa.

Kottken ensimmäinen levikkiin päässyt levy oli 6- And 12-String Guitar, joka on akustisen kitaramusiikin legendaarisia levyjä. Sitä ennen sellaista oli yrittänyt vain Kottken silloinen tuottaja John Fahey. Näitä kahta ennen vertauskohtia täytyy hakea aika kaukaa. Ehkäpä Robert Johnson noin suurena vaikuttajana tai taituruudessa ehkä Django Reinhart. Kottken tyylistä innostui Michael Hedges ja vei sitä progemaisempaan suuntaan.

Toinen suositeltava CD on Rhinon Leo Kottke Anthology. Musiikista on parhaat palat, no ainakin suurimmalta osalta miehen urasta. Kokoelman kirjanen selittää miehestä sen mikä on jotenkin selitettävissä.

Leolla on taipumus kokea asiat vähän eri tavalla kuin muut, kun hänessä on vähän runoilijan vikaakin. Levyn Balance takakannessa Leo selostaa postin hakua aamulla:

We live on the edge of town with a big front yard. I get up in the morning about noon and make my way through the dogshit to the mailbox to get the mail.

I often pause to think at this point; but then, the dog is emblematic of civilization; and without civilization we would be riding on horses without umbrellas and spending our lives waiting to skewer badgers on sticks.

(tässä välillä on pitkä selostus joulukuusista ja muusta).

But often times, standing at the mailbox, none of these musings will soothe; and, in a bathrobe at noon with my right hand deep in a mailbox and left foot buried in turd, I succumb to despair.

Tulee kovasti mieleen Arthur Dent ja se Hitchhikers Guide to the Galaxy. Kottke selostaa kaikenlaisia sotkuja, joihin on joutunut jonkun muun sekoilijan seurassa, samaan tyyliin kuin Arthur tuossa sci fi pilailussa. Tai sitten vaikka yksin vuokra-auton ratissa, luottaen sen satelliittikarttaan, eksyen täysin syrjäseuduille jossa törmää omituisiin ihmisiin.

Mutta tämä musiikki. Leo oli yrittänyt pasuunaa ensin, mutta sattui saamaan kitaran melko nuorena. Se annettiin pojalle sen jälkeen kun vuotta nuorempi sisko oli kuollut sairastelun jälkeen. Kitara toi pojan takaisin masennuksesta ja täysin täytti tyhjiön. Musiikillisia neroja on kahdenlaisia: yhtä ei saa millään irti soittimista. Toinen tyyppi on neuvoton, kunnes saa juuri sen oikean soittimen.

Kottkesta on kerätty haastatteluja nettiin erään fanin ylläpitämille sivuille. Siellä on jonkun verran henkilökohtaista juttua, mutta suurempi osa on teknisiä juttuja kitaran soitosta. http://www.guitarmusic.org/

Toinen nettisivu: http://www.itascasw.com/kottkeconnection/

Virallinen sivu on tietenkin www.leokottke.com

Kottken musiikkin on helpoin tutustua kerran tämän konsertissa käytyään. Mutta Suomessa hän on käynyt ehkä kerran, tai ei ainakaan usein. On olemassa DVD at Home and Away, mutta helpommin löytää CD:n Leo Kottke Live, 90-luvulta. Kun alkaa kuuntelun raidasta neljä, Jack Gets Up (muistakaa se postilaatikko yllä), voi kuunnella koko CD:n loppuun. Mukaan mahtuu kaksi tarinaa, joilla ei ole päätä eikä häntää. Erääseen mahtuu hänen isän eri urat, pojan koulukiusaus, kesäduuni ruumishuoneella ja tarina kirjasta jossa on trooppisia sairauksia. Kyllä alkuraidatkin kelpaa, ei siinä.

Live levyjä on pari muuta. Vanhempi live My Feet Are Smiling ei sisällä paljonkaan jutustelua, mutta on silti hyvä. Live In Europe on aika tavalliinen, Leo ei puhu siinä ollenkaan, ja biisit ovat samat kuin studiossa levytetyt.

Ennen Leolla oli tapana keskeyttää biisin soittokin, kun hän muisti kertomaansa tarinaan jotain lisää, ja jatkoi sitten biisin soittoa. Hänellä on myös tapana puhua mitä sattuu ja soittaa samalla. Toisissa biiseissä puhutaan sanat ja soitetaan sen päälle. Tarinoita on mahdoton kenenkään vannoutuneenkaan fanin kaikkia luetteloida ja kerätä.

Levyjä voi hankkia huoletta vanhemmasta päästä. Uudemmat eivät ole kaikki niin hyviä. Chrysalis vuosista on edullinen paketti Essential Leo Kottke, jossa yli kymmenen minuuttinen Side One Suite kelvannee vaativammallekin musiikin harrastajelle.

90-luvun Private Music merkillä Leon musiikkiin on lisätty jonkin verran muita soittimia silloin tällöin. Mutta ainoastaan basson ja rumpujenkin avulla saatiin hienoa tulosta alkuajoilla CD:llä Mudlark.

Ihan viime aikoina on ilmestynyt toinenkin albumi Mike Gordonin kanssa. Pari hauskaa coveria kuten Sweet Emotion ja Oh Well.

Lopuksi pätkä Kottken filosofisia mietelmiä eräästä haastattelusta, jossa oli puhe maailman ymmärtämisestä:

And he's given up - at least temporarily - trying to figure out why the universe works the way it does. As a result, his chronic depression has lifted, revealing some sort of contentment and renewed drive.

"I've given up on trying to get a grip. I can't," Kottke says as he sips a screwdriver in an Uptown Minneapolis bar on a sunny late June afternoon. "The more I tried to get one, the gloomier I got. There's no way to understand it. More than anything, I think depression is just real familiar and to be anything but depressed was unfamiliar. So you get blue as fast as you can. You get homesick, ya know. I think anybody is like that. We all get hooked into something. It might be the blues or calm or cheer or anger or some combination. I think what makes us change is the routine gets a little dull, no matter what it is that you're hooked on. I'm exactly the same, but I don't indulge myself anymore.

"The trick is not to think you're ever gonna come to a solution. In real rational terms, it's a good idea not to think too much. Remember that you are your body - at least that's what everyone else thinks ya are - You just sit there and grow hair and get hungry and sleep. I've always enjoyed all of that stuff."

NE SOITTIVAT KUIN RIIVATUT SILMÄT PÄÄSSÄ PYÖRIEN

Ranskalaisten barokkiaikaisten lausunto italialaisista.

Olen ollut jostain 16-vuotiaasta kiinnostunut barokkimusiikkiin. Olin kyllä kuullut klassillista musiikkia, mutta vasta tämä barokkijuttu kolahti. Sattui olemaan eräs Vivaldin fagottikonsertto, jonka kuulin filmissä koulussa. Sen jousien tutti-osissa oli melkoinen meno päällä. Otin selville musiikista, tiesin vain säveltäjän nimen.

Kuningas Louis XIV Ranskassa piti yllä hienostunutta musiikkikulttuuria, johtajina Lully, Delalande ja Francois Couperin. Hienon tanssimusiikin sijasta italialaiset soittivat vaativia konserttoja:

”The Italians played as if possessed, with their eyes rolling in their heads.” (ranskalaisten lausunto). Viittaus sopisi Vivaldiin, joka astmastaan huolimatta oli melkoinen velho viulussa. Suuren osan urastaan Vivaldi opetti orpokodissa, johon vapaasti jätettiin ei toivotut vauvat, tytöille musiikkia. Maaliskuussa 1740 siellä oli konsertti Puolan prinssille, jossa esitettiin viimeiset neljä Vivaldin sadoista konsertoista. Konsertot olivat Vivaldin onnistuneimpia, mutta niissä ei soitettu kuin riivatut. Pian sen jälkeen Vivaldi ja pieni seurue muutti Wieniin, jossa säveltäjä kuoli köyhyydessä. Noin kymmenen vuotta myöhemmin kuoli Bach, ja barokin kausi oli loppu. Mozart ja Haydn astuivat sijalle.

Mutta aikanaan musiikki oli suuri osa Venetsian viehätyksestä, ja siellä asui prinssejä ja kuninkaita kuukausikaupalla paikallisissa riennoissa.

Viulukonsertoissa Vivaldilla on tietenkin kuuluisat Neljä vuodenaikaa. Sen Talvi-konsertossa nähdään monia tyypillisiä vivaldimaisuuksia, ja jopa largossa (joissa yleensä otetaan pienet nokoset) on hieno oma melodia. Syksy-konserton ratsastusrytmi alkoi itseäni tusinan kuuntelukerran jälkeen pitkästyttää. Mutta jos täti-ihmiset kuuntelevat barokista vain Neljä vuodenaikaa ja Bachin Brandenburg-konsertot, hyvä se niinkin on. Vivaldilla vain on paljon enemmänkin tarjottavana, monenlaisille kokoonpanoille, muille kuin viululle. Nämä konsertot ”con molti instrumenti” käyttivät puupuhaltimia (oboe, klarinetti, fagotti, chalumeau), muita puhaltimia, mandoliinia, luuttua ja erikoisia jousiakin.

Barokkimusiikia nykyään esittävät pienet orkesterit ovat rokkifanille kiinnostavampia kuin muu klassinen maailma, tosi bändejä. Ei ole mitään sinfoniamaista jäykkyyttä ja kalliita sooloisteja. Jopa 5-6 soittajaa voi saada konserton esitetyksi. Telemann sävelsi sarjan harrastajille, eri kokoisille ryhmille, nimeltä Tafelmusik. Ihan kivaa taustalle, mutta ei sekään mitään tapettimuiikkia ole.

Musica Antiqua Köln oli 80- ja 90-luvuilla ahkerasti levyttävä ja esiintyvä kokoonpano (koko hommaa ei voi rahoittaa, jossei ole tarpeeksi levyn ostajia kautta maapallon). Ryhmää johti viulisti Reinhard Goebel monet vuodet. Hän sitten tärveli kätensä tennispelissä, mutta NO PROBLEM! Hän siirtyi attoviuluun. Muissa kokoonpanoissa useinkin on eri soittimia soittavia monitaitureita (renesanssimusiikissa noita on vielä enemmän).

Muita merkitäviä kokoonpanoja oli mm. Il Giardo Armonico (menköön I Musici vanhoine tyyleineen eläkkeelle!), joka pisti Neljä vuodenaikaa pirstaleiksi )levyä on melkein tuskaista kuunnella), mutta hiljensi sitten vauhtia ja levytti monta mainiota kokoelmaa. Sen lisäksi Tafelmusik ja Freiburger Barockorchester ovat erinomaisia. Esittäjiä on monessa kokoonpanossa samojakin, ja toiset ehtivät joka puolelle. Esimerkiksi Andrew Lawrence-King lykkää barokkiharppuaan kaikkialle (Ludovicon harppumusiikki levy oli hieno). Toiset soittavat jotain unohdettua soitinta, kuten cornettoa, joka muistuttaa trumpettia, mutta on tosiaan eri peli.

Continuo soittimina on cembalo ja luutut sekä moni muu. Jakob Lindberg on saanut luutuista isoja ryhmiä, ja musiikki tosiaan svengaa.

Alkuperäiset soittimet saavat aikaan parhaan, energisen menon. Kyllä nykyisilläkin soittimilla saa barokkimusiikkia soitetuksi, mutta pieniä muutoksia jouseen ja soittotyyliin tarvitsee tehdä. Puhaltimet ilman nykyisiä mekanismeja saavat erilaisen soundin, niissä joskus travitsee tosi taidot. Muutama vaskipuhallin on kamala väärin soitettuna.

Olen aiheesta kirjoittanut hieman eri tavalla muualla:
http://njet.net/palstat/article.phtml?art_id=399

Siellä on myös juttu Ensemble Ambosiuksesta, joka olisi hyvä välivaihe esimerkiksi rock-fanille totutella barokkisoittimiin:
http://njet.net/palstat/article.phtml?art_id=282

No, en jaksa jaarittelua loputtomiin. Tässä on lista vain yhdeltä kapellimestarilta. Samoja kappaleita on useita kelvollisia levyjä muiden esittämänä. Kokeilkaa ensin kirjastosta.

http://www.earlymusic.org.uk/
varhaan musiikkin saitti

http://www.roygoodman.com/discography.htm
eräs kapellimestari

Ja hänen ja esityksiä Brandenburg Consortin kanssa, ja muiden:
VIVALDI
Complete Concertos and Trios for Lute and Mandolin
O’Dette/Jeffrey/Parley of Instruments/Goodman
Hyperion CDA 66160

TELEMANN
Musique de Table III (complete)
Amsterdamse Bach Solisten
ABS 9705

TELEMANN
Recorder Suite in a minor/Concertos in C & F/Sinfonia
Holtslag/Parley of Instruments/Goodman
Hyperion CDA 66413

MUFFAT
5 Sonatas ‘Armonico Tributo’ (1682)
Parley of Inmstruments/Goodman
Hyperion CDA 66032

PURCELL
Complete ‘Ayres for the Theatre’ (1697)
Parley of Instruments/Goodman
Hyperion CDA 67001/3

HANDEL
6 Concerti Grossi opus 3
Brandenburg Consort/Goodman
Hyperion CDA 66633

HANDEL
Organ Concertos Opus 4 and Opus 7
Nicholson/Brandenburg Consort/Goodman
Hyperion CDA 67291/2

VIVALDI
Complete Concertos and Trios for Lute and Mandolin
O’Dette/Jeffrey/Parley of Instruments/Goodman
Hyperion CDA 66160

BACH
Six Brandenburg Concertos
Brandenburg Consort/Goodman
Hyperion CDD 22001

BACH
Four Orchestral Suites and Four Sinfonias
Brandenburg Consort/Goodman
Hyperion CDD 22002

VANHOJA BLOGIPÄTKIÄ VIIME VUOSILTA

Keräsin tähän alle muutamia hauskempia, siinä on päivämäärät

Marraskuu 2004
Älkää tänne tulko

Tämä on vain tällainen Helsingin kokoinen tylsä kaupunki täällä keskilännessä. Ja sitten tänne aina tuppaa aina joku tulemaan. En mä osaa mitään turistinähtävyyksiä näyttää. Keskikaupungilla on se kaari ja joessa on jokilaivoja joilla on kasinot. Jos sellanen kiinnostaa, en ole käynyt.

Yksikin sukulainen oli tulossa ja halusi kaikenlaista tietoa ja tapaamisia. Ja ehdotti sitten yhtä iltaa keskellä vikkoa, käydessään täällä liikematkalla. Ja meidän muka pitäs piipahtaa päivällisellä. Me ollaan 40 km keskikaupungilta.

Hän voi kyllä varata hienon hotellin keskikaupungilla, mutta sekin on aika kuollutta iltaisin. Jos joku peli on, niin niissä voi olla väkeä. En osaa edes neuvoa ravintoloita keskikaupungilla, vaikka ajelen siitä läpi. Ei siellä ole mitään paikkaa parkkeerata halvalla. Kun me joskus mennään töistä lounaalle, mennään muualle, mutta niitä on vaikea turistille neuvoa.

Niin että jos joku meille nyt kuitenkin tupppa, niin varatkaa aikaa. Jos esimerkiksi henkilön liikeasiat ovat länteen menevän moottoritien varrella, se on ainakin jumissa. Sieltä ei pääse kaarta katsomaan jossei ole sellaiseen aikaan, että ei ole liikennettä, pari tuntia aamulla, pari iltapäivällä. Ja ainoa kehätie joka menee kokonaan ympäri (toinen on vain puolikas) on ruuhkassa myös jumissa. Voit siellä tunninkin istua madellen eteenpäin, riippuen suunnasta. Yksi suunta tukossa aamulla, yksi illalla. En viitsisi kuin kerran päivässä ajaa jonnekin.

Jaa että sieltä olisi koko perhe tulossa. No, huvipuisto on rajoitetusti auki viikonloppuisin. Muita en osaa neuvoja. Lasten tekemiset ovat ihan niiden omia, enkä osaa teitä niihin mukaan lykätä. Eikä me niin paljon liikutakaan. Kamala vaiva viedä pyörät johonkin viralliselle pyörätielle. Meidän alueelta ei ole turvallista tietä sinne. Asuinalueemme teitä ajamme varoen, mutta päätiellä kaahaavat tonnin painoiset maasturit illoin aamuin päivin. Ja reunoja ei ole.

Ai että kauppakeskukseen? No tossa semmoinen on. Sinne pääsee bussilla tai autolla, ei jalan. Siellä on California Pizza Kitchen. Voitte katsoa kun siirtolaiset valimistavat kokkihatut päässä teille pizzaa.

Ai että klubeja ja musiikkia ja kahviloita ja kirjakauppoja.Semmoista löytyy yliopiston reunalla. Piirrän kartalle, saatte itse ajaa. Mainitsinko jo että meillä ryöstetään 100 autoa vuodessa käsistä aseellisesti uhaten? Näitä carjackingejä tehdään lähinnä iltaisin. Muutama niistä omistajista murhataan. Varastetusta maasturista otetaan yleensä alumiinivanteet kun on ensin pikkasen romutettu koria. Tässä turvallisemmassa alueesa olisi tuo megakirjakauppa Borders, kahvilakulttuuria. Ja joskus harvoin jotain musiikkia. Meille esikaupunkilaisille.

Jaa että kiipeilyä. Sekin voi järjestä, siellä on melkein keskellä semmoinen entinen varasto, jossa on kiipeilyseiniä laitettu.

Kesällä jos tulette, niin entinen Riverbend, uutta nimeä en tiedä, on Missourin sillan luona, sinne tulee neilyoungit bobdylanit aerosmithit. Kamala tungos sieltä ulos kun konsertti loppuu. Talvella muutama harva konsertti football ja jääkiekkohalleissa keskikaupungilla. McCartney kävi viime vuonna, The Who peruutti.

Ei tämä siis mitenkään harvinaisen kehno paikka asua ole näin jenkkikaupungiksi. Monella tavalla parempi kuin entinen Cincinnati, jossa asuimme. Täytyy vaan ymmärtää täkäläinen meininki, ja että me kaupungissa työssä käyvät emme ole oikeita kaupunkilaisia. Korkeintaan viikonlopulla päivällä löydämme teille jotain.

Ja ei sitten mitään kommentteja, perkele.

Matkan rutiinia 2005

Tyomatkalla...perheen kanssa ihan eri rutiini. Mutta yksin tama sama saattaa olla muillakin matkoilla.

Olen alani kokouksessa. Matkustamisen rutiini on muodostunut vuosien kokemuksella. Salkussa on muutamat paperit, lehtio, kynia, ohut kirja lennon ajaksi, muutama purkki laaketta, partakone, sukat, kalsarit ja teepaita. Sopii sellaisenaan tai aluspaidaksi. toiset silmalasit. Kameraa en yleensa tuo tyomatkalle, mutta kia sellaine vois olla kannykassa.

Matkalaukussa on partasvesi ja muut laakkeet ja hammasharjat sun muut. Vaatteet, varakengat, sateenvarjo ja sadetakki joka menee pieneen pussiin. Pari kirjaa, kun telkkari huoneessa viihdyttaa korkeintaa 30 minuuttia kerralla. mp3 soitin olisi kiva, en omista viela.

Paikakunnalla en mene viihdejuttuihin yleensa, mutta jos ulkona sa liikkua, voin menna puiston, elaintarhaan, liikkua metsolla tai raitiovaunulla. Istuskella ulkona. Musiikkia ei ole paljon kuin viikonlopulla ja kokoukset alkaa sunnuntaina, loppuu torstaina.

Kotimatkalla salkussa on vain kirja ja partakone ja pullo vetta, kaikki muu matkalaukussa. Vaatteet on joko paalla tai pyykkipussissa (laukussa) jonka otin hotellihuoneesta. Lippalakki paasa jos on aurinkoinen paikka.

Toukokuu 2005 Me Pojat

Poika selvisi rock konsertista, se Green Day siis (ja hittibiisi American Idiot, kai presidentistämme?) ja heräsikin aika hyvin jo lauantaina, oli tennistunti ja pidimme garage-salea jonkin aikaa. Siellä oli roinaa ihan autotallissa, ei sen edessä, koska satoi. Aina kun oli menoa, laitimme autotallin oven kiinni. Joku aika oli autotalli auki, mutta me olimme talossa. Kun tavaroissa oli hinnat, joku oli ottanut kirjoja ja jätti pöydälle $2.50. Air hockey pöytää ei saatu myydyksi, se on tossa keskellä huonetta nyt mun takana ihan.

Ei meillä kummempaa ohjelmaa ollut kahden , naiset oli muualla. Meni kaverinsa luoksi pariksi tunniksi illalla. Hain pojan klo 23 kaverin luota, etteivät pelaa pelejä klo 3 asti.

Sunnuntaina sain pojan hereille. Otin mukaan raittiiseen ilmaan bongaamaan. Tässä hän on:


pitkähkö tukka ainakin näkyy. Oli vain 15 C astetta, mutta piti olla shortseissa joen rannalla tuulessa. Kävimme ostamassa Targetista pojalle korvakuulokkeet, siinä meidän miesten shoppailu.

Pyykkiä emme pesseet kunnemme muistaneet koneen normaalia toimintaa. Vaihdoimme silti sänkyihin uudet lakanat. Naiset palasivat partiotyttöjen jutusta sunnuntaina klo 18. Saimme juuri ja juuri ohjeet hakea safkaa ravintolasta kun kännykkä alkoi pätkiä.

Elokuu 2005 Näitä ihmisjuttuja

En minä ihmisiä vihaa, mutta kolme tai neljä kerrallaan on ihan tarpeeksi minulle.

Tulivat kysymään että lähdenkö. Tai oliko siinä mitään neuvoteltavaa? Naiset olivat jo päättäneet että mennään näin kesiviikkona ravintolaan. Minua tarvittiin lähinnä kuskina, kun lapsia oli viisi menossa ja meidän autoja tarvittiin kaksi. Toiste lasten äiti oli vielä töissä ja tuli suoraan sieltä.

En siis näistä suurten joukkojen menoista juuri välitä..no ehkä konserttiin muttei muualle...enkä varsinkaan viikolla tia perjantaina. Perjantain meno tarttee olla tosi erikoinen että viitsin. Lauantaina paremminkin.

Mutta siellä me sitten oltiin Texas Roadhousessa, me kolme aikuista ja lapset. Saimme lasten mekastuksen yli jopa vähän jutellla.

Tunnin istuttuamme tyttö piti viedä lentopalloon ja poika Game Stoppiin. Olivat siellä noin puolisen tuntia sisällä. Yksi isä oli innokaasti pelien kanssa myös kokeilemassa. Menin katsomaan kaupppaan ja loppujen lopuksi jouduin ajamaan yhden pojan kotiinsa. Olisi muuten jäänyt kauppaan kännykän kanssa. Toisella poikani luokkatoverilla oli 16 vuotias sisko kuskina. Tytöllä oli aika uusi auto ja oma nimi rekkarissa.

Viiskymppisen kuteet 2005 syyskuussa

Tässä on minun paita:


Naurakaa vaan. Miksi sen tasku roikkuu? Siinä on lompakko, kolikot ovat kolikkokukkarossa muussa taskussa. Olen sitä pitänyt siinä taskussa kun kortit alkoivat taipua takataskussa.

Tässä on minun housuja:


Paitoja on värikäämpiäkin, mutta housut ovat tällaisia. Useimmiten vaaleat kesällä ja tummat muu osa vuotta. Joskus jopa silitän niitä.

Päässä on liikkuessa lippalakki kesät talvet, paitsi jos on kylmä, sitten on myssy.

Katsoin itseäni peilistä kun ostin viimiset housut. Olin aika pitkän näköinen, mutta mitään muuta erikoista en nähnyt. Uppoasin täysin väkijoukkoon ilman että kukaan osaisi tunnistaa sieltä.

Vyötärön koko on suurempi kuin haaranpituus, mutta se on sen takia kun en pidä tiukkoja housuja enää. Housut roikkuvat ja vyö kannattaa niitä. Ei siis laahaa kuten osalla nuoria. Mutta hosut pitää olla suorat, ei missään nimessä joka jenkkiperseeseen sopivat relaxed fit housut. Viimiset housut on farkut. Pidän talvella jos kovasti tuulee ja pakkastaa.

TIETEEN TEKO JA TUNTEET

Olen tutkinut kemiallisia ongelmia laboratoriossa yli 30 vuotta. Siinä on tavannut ja työskennellyt kaikenlaisen porukan kanssa.

Ekassa teollisuushommassa olin jotenkin sellaisessa harhaluulossa että vain tiede ja tulokset merkitsevät. Tietenkin olin opiskellessakin ollut joskus ristiriidassa ideoineni jonkun muun tutkijan kanssa. Kuitenkin pomot, professorit olivat sattumalta ihan hyviä tyyppejä.

Teollisuushommassa yritimme keksiä uusia lääkkeitä noin 13 vuotta. Homma oli turhauttavaa, koska hyvin harva uusi patentoitu aine, josta saisi kunniaa ja isoja bonuksia, päätyy edes kovin monimutkaisiin eläinkokeisiin. Arvaisin että 10 000 uutta "ehdokasta" valmistetaan että yksi pääsee ihmiskokeisiin.

Kun tuon sitten selvitti itselleen, pystyi asennoitumaan paremmin, sillä uurasti vain sen verran kuin piti. Me olimme kaikki muurahaisia jotka kannoimme kortemme kekoon.

Mutta ajan mittaan jotkut projektit alkoivat onnistua pitemmälle. Erään tiimini lääkettä kokeiltiin jopa pariin ihmiseen.

Noissa tilanteissa huomasi ettei tutkimutyö olekaan objektiivista tiedettä. Pomon lellipojan keksimä aine saattoi mennä kokeiluissa pidemmälle kuin ensimmäiset tulokset vihajilivat, ei se ollut sen parempi. Resursseja vain kului.

Olen ollut toisella firmalla kymmenen vuotta. Ensin tein projekteja joihin riitti kaksi synteettistä kemistiä ja yksi analyttiinen tueksi. Ne olivat hienoja projekteja. Teimme vuoden pari projektissa ja homma oli valmis.

Nykyään olen ollut suuremmissa tiimeissä. Käydään monenlaisia team building kursseja erikseen, mutta silti se ei toimi itse projektien tiimeissä. Huomaa liian helposti kuinka pikkupomot vetelevät naruista. Voivat listätä projektiin väkeä tai ottaa pois jossei tottele. Kemistejä kilpailutetaan, kahta ratkaisua ajetaan samaan aikaan. Olisin ihan hyvin voinut kokeilla itse niitä kahta ratkaisua omin käsin ja päättää lopussa kumman otan. Nyt on mun ja ”hänen” ratkaisu.

Tuollaisessa junailussa ladataan aivan liikaa tunneperäisiä juttuja tieteellisiin projekteihin. Itse en kovin suutu tai kiivatu töissä, mutta ne jutut sitten kuitenkin pyörivät mielesä jos on kokenut että jotain vääryyttä osakseen sai. Sisäisiä paineita ja kaunoja. En kuitenkaan kanna kaunoja projektin jälkeen, olen vain varuillani tiettyjä henkilöitä kohtaan.

Akateeminen tutkimus ei itseäni kiinnosta. Olisin ehkä motivoitu opettamaan vain. Tutkimus on vielä salakavalampaa tappelua apurahoista, buddysysteemiä ym.

WIGWAMIN JÄLJILLÄ

KANSAS CITY

Joulukuu 1999. Olen menossa Jim Pembrokea haastattelemaan. Lähellä on kauppakeskus, jonne voin jättää auton parkkitaloon. Kauppakeskuksessa on samat kaupat ja ravintolat kuin täällä aina. Istahdan ja selaan tavaroitani. Pahvikansiossa on artikkeleita Wigwam sivuilta ja kaksi artikkelia Musasta vuodelta 1974. Silloin kun oltiin nii edistyksellisiä. Wigwamin musiikki on progea, edistyksellistä siis. Minulla on uusi kännykkä, olen pitänyt sitä päällä, vaikken soittele. Ympärillä oleva väentungos joulun jälkeisenä maanantaina ja koko kauppakeskuksen hieman ahdas järjestely tuo mieleen lähinnä Turun tai Helsingin, näin keskikaupungilla. Esikaupunkien kauppakeskukset ovat erilaisia. Täällä siis Jim asuu. Toisissa asioissa ei ole suurta eroa Helsinkiin. Ulkona on aika kylmä tuuli. Rakennusrykelmän yhteydessä on luistelurata, lunta ei näy.

Katselen karttaa, ajan ristiin rastiin. En ehdi kuunnella Wigwam kasettiani. Olen kuunnellut Jimin soololevyjä paremmin kuin olen ennen huomannut. Mutta nyt täytyy löytyä tuo katu ja haen oikeaa numeroa . Olen väärällä puolella. Menen kaksi korttelia toiseen suuntaan. Löydän talon, tapaan Jimin. Puheääni on melko hiljainen, eikä sitä ollenkaan yhdistäisi lauluääneen. Siinä on sekä amerikkalaista että englantilaista korostusta. Juttelemme myös jonkun sanan suomeksi välillä, siinä ei ole korostusta. Teen haastattelun englanniksi, eikä Cady siten tunne olevansa ulkopuolinen. Sanoo käyneensä Suomessa kaksi kertaa. Lisäksi jouduimme hieman hiomaan haastattelua Jimin ehtojen mukaiseksi, ja se kävi sähköpostitse englanniksi.

Alla on pätkä haastatteluamme englanniksi:

JP: So this agent had the idea then that it would be good if I could come here and make some tapes, record some new songs with some local musicians. And this was some years ago. And I said well, OK, we'll just see how it goes. Two or three years went by and I had this in mind. Then the situation came up where I would have had time plus the money to come here, like what I thought would be for maybe four weeks, you know. A couple of sessions with some local guys. And so that's what I did. Or I went to Miami first, for two weeks, and then, was coming here. And that's what I did. When I visited Kansas City earlier, I'd only been for one and a half days. It was pretty hectic in those tours. And I came here, met the bass player and drummer. They were great guys. Two sessions turned out to be more like two hundred, in the end. I found myself staying on and on, working on new songs. Before I knew it, it was like, "syksy" '95. By then I had met Mrs. Pembroke.

Jim and Cady explain that the local agent had contacted Finnish artist Stefan Lindfors, who had exhibits in Kansas City. It was at his parties that they met.

JP: I didn't know she was supposed to become Mrs. Pembroke. The short story is, I didn't go back to Finland (laughs). I stayed here. I've been back to Finland since, five times.

EJ: How did the recordings turn out?

JP: They were just fine, demos. Just demos, in the bass player's basement studio.

EJ: It's hard to break into the business in a bigger country.

JP: Oh, America is totally different from Finland, yes.

JP: I didn't come here to make a career or anything. I came here to visit again, after my first time in '83. I think I spent a month in New York. It wasn't my intention to stay here. I thought I had enough going, that I needed to do in Finland.

EJ: You could still play like festivals in Finland.

JP: I've been, we played, what was it Ruisrock, in '97. You know Pedro Hietanen? I've been part of his various solo projects.

We went downstairs to look at the studio, where there is a keyboard and a studio board and a guitar on a stand. We took some pictures. Jim played random melodies, but a line from Nuclear Nightclub appeared, Jim singing a few words. Jim and Cady explain that he has played around the Kansas City clubs and also plays piano with a local blues singer. I really didn't get a good idea of what sort of tunes Jim plays these days. I know he plays a few old blues type of standards. Some of the Wigwam tunes would be very difficult for a casual listener.

Tuosta kului jonkin aikaa, mutta jo silloin Jim oli tietoinen Mikko Meriläisen Wigwam sivuista netissä. Haastattelu päätyi lyhyenä Amerikan Uutisiin ja pitkänä Mikon sivuille:

(osoite poistettu, hae netistä Nuclear Netclub) ja siellä jäsenten kohdalle, Jimin tässä tapauksessa. Juttu on nimellä London Helsinki Kansas City.

Laitoin pätkän tekstiä esille heti entiseen Njet foorumiin otsikolla ”Wigwam-mies tavallinen sukankuluttaja.” Ehkä olin tuomassa oman pienen osan tähän Wigwamin paluu-ideaan. Jim tietenkin oli kontaktissa bändinsä jäseniin, ja tytärkin asuu Suomessa. Melko pian Jim palasi kesäksi Suomeen ja bändi alkoi keikkailla. Kansas Cityn talo oli myyty, Cadyltä jäi sinne teini-ikäinen poika tämän isän kanssa asumaan. Ensimmäisen talven Jim taisi asua Cadyn kanssa Englannissa.

LEVY

Vuoden 2001 syksyllä julkaistiin kahden CDn live äänite Tavastialta. Siihen on saatu 17 biisiä, suurin osa 70 luvulta mutta yksi Light Ages Cdltä. Tässä saamme kuulla miltä bändi kuulostaa nykyään: jonkin verran karheat lauluosuudet, osat jopa lausumalla, mutta ei Jimin laulussa mitään vikaa vielä ole. Rekun osuudet ovat kehittyneet ja muuttuneet kautta vuosien. Luulisin fanien olevan tyytyväisiä Esa Kotilaisenkin soittoon, kokoonpano on sama kuin Nuclear Nightclubilla, paitsi että Ronnieta ei enää ole. Levyjen mukana tulee sanat, ja se auttaa. Jimin lausunnasta ei aina saa täysin selvää, ja sanastokin saattaa olla vaikea. Eräs biisi, Doug’s Skullery ilmeni sanaleikiksi sanasta skullduggery.

Levy ei ehkä ollut niin tärkeä muussa kuin esittämään että bändi on vielä voimissaan. Suhteet Suomessa toimivat ja bändi pääsi heti myös studioon uutta levyä tekemään. Osalle faneja se oli pettymys, mutta parhaansa he yrittivät. Kuuntelen noin puolet uusista aika usein, loppuja biisejä en kovin paljon.

TITANS WHEEL

Tätä 2002 levytettyä albumia voi pitää Wigwamin Abbey Roadina, jos Nuclear Nightclub oli heidän Sargeant Pepper. Jos lukee Because-biisin tekstit paperilta, ei osaa arvata sen esitettynä olevan ihan kelvollisen (en pidä sitä Beatlesin parhaasta päästä) levyllä. Jimin tekstit ovat usein tällaisia, ja monet toimivat muutaman kuuntelun jälkeen. Ihmettelen kyllä mikä on To The Other Side. Kun The Doors lauloi ”Break On Through To The Other Side”, siinä voi arvailla raivopää Morrisonin todella uskovan johonkin toiseen puoleen. Onko Jimin versio vitsi? Toisaalta biisi viittaa laulun "päähenkilön" temppujen olevan uutisarvoisia asioita. Biisien tekstit ovat tavanomaisia, joskus vaikeatajuisia. Muutama Jimin vanha biisi selvisi suurimmalta osalta itselleni vasta vuosien kuuntelun jälkeen.

ESPOON KAPAKASSA

Satuin käymään Suomessa kun albumi oli melko uusi ja bändi soitti sen biisejä lavalla. Seuraava kertomus oli aivan seuraavana päivänä kirjoitettu paperille.

Olen saapunut paikalle linja-autolla.  Kuski, luultavasti venäjänkielinen, ei osannut selostaa mitä kautta reitti 106 kulkee, mutta olen päässyt lähelle. Suomalainen ravintolaelämä portsareineen narikkoineen on jotenkin tuttua, mutta seuraan silti miten paikalliset toimivat. Esiintymispaikka oli hotellin yökerho, jossa monet maata kiertävät esiintyvät, ei vain rockia esittävät vaan jopa Matti Nykänen.

Tilaan keskioluen, vien sen korkeaan pöytään. Kulutan tunnin selaamalla Iltalehteä. Ei ole vielä kello 22 paljonkaan väkeä. Otan toisen oluen ja seisoskelen siellä täällä. On kokemusta baarin seiniin nojaamisessakin, muualla.

Herra Muusikko tulee jututtamaan. Hän on Cisse Häkkisen näköinen ja oloinen, mutta lyhyempi. Mies ei taida olla ehdoton Wigwam fani, mutta haluaa selostaa kaikki ne muusikot jotka on tavannut ja joiden kanssa on jammaillut. Kertoo ohjaavansa nuorten rock-opintoja Espoon kaupungin puolesta. Jossain välissä erehdyin luulemaan Muusikkoa bändin miksaajaksi. Hänellä on kova halu tavata Wigwamin jäseniä. Tunnustan tavanneeni Jimin. Herra Muusikko rupeaa innolla etsimään Jimiä. Eksymme ravintolan keittiön puolelle. Jossain välissä järjestysmiehet saavat aikeista selvää. Jestas, en tahdo tulla ulosheitetyksi. Järjestysmiehet kuitenkin ovat nykyään palveluhaluisempia, ja joku lähtee viemään sanaa Jimille, että “Esa Amerikasta” on baarin puolella. Jim tuleekin, ja tuntuu ainakin parin oluen jo ottaneen. Jim muistaa minut ja juttelemme niitä näitä. Muusikko saa Jimin nimmarit oppilaalleen. Päästämme Jimin.

Ihmisiä tulee enemmän kello 23 mennessä. Pitkähkö mies, lasipäinen ja lyhyttukkainen (joku varmaan tuntee hänet?), juttelee pitkän aikaa Esa Kotilaisen kanssa. Tuntuu olevan ainakin kymmenkunta hard core Wigwam fania paikalla, jotka tuntevat hänetkin. Myöhemmin hän seisoo lavan läheisyydessä ja videoi koko keikan.

Wigwam-fanit, melko nuoria, istuvat kahdessa etummaisessa pöydässä vasemmalla. Oikealle tulee pianonsa taakse Jim ja muutkin ovat näköjään paikalla. Tiskijukka on lopettanut Cherin ja muiden diskohittien (paikalla on diskopallo!) soiton ja spiikkaa esityksen, “Wigwäm”.

Puolisen minuuttia Jimin mikistä ei lähde kuin muminaa ja Rekun kitara on kuin Veltto Virtaselle säädetty soinniltaan. Soundia paikkaillaan ja nyt saa sanojakin kuulla. Eka biisi, se puuroisesti alkanut, on eräs suosikeistani, Bitesize, jossa Kotilainen soittaa kitaramaisen melodian. Jimin pianoa ei kuulu koko setin aikana, jossei seiso aivan sen edessä. Alkuosassa paikalle ilmestynyt kylähullu tarttuu biisin lopussa Jimin mikrofoniin kiinni ja mylvii sekaisia sanoja. Jim antaa järjestysmiesten hoitaa miehen sivulle.

Rekun soitto on aika paljon komppikitaraa. Joko kokonaisia sointuja, tai melodioita niistä poimien tai arpeggioita. Pientä sooloilua on monessa biisissä, mutta eka pitempi soolo on vasta Titans Wheel-biisissä.

Laulut ovat lähes kaikkia uudelta CD:ltä. Remains To Be Seen, Good Mornington Street, Lost Lizard King, To The Other Side ja Greatfield. Olen kuulevinani jossain kohtaa sanat “happy waste”, viittaus kai Jukka Gustavsoniin. Muutamassa yleisö tanssii tai keikkuu mukana rytmissä, mutta ei nyt kovin innoissaan. Jimin ajoittain agressiiviset lauluosat toimivat kyllä livenä, paikan päällä. Live-levyllä niitä ajoittain kummastelin. Epäilen saavatko muut kuin hard core fanit sanoista selvää ollenkaan. Muusikko tulee kommentoimaan, ei ole levyä vielä kunnellut. Vihjaisen että Kotilaien oli hyvä lisä uudella levyllä, vaikkei se nyt ihan Nuclear Nightclub olekaan.

Sitten tulee Colossus. En osaa sanoa monelleko tämä on suosikki, mutta osa sen tunnistaa. Pituuden puolesta tulee vanhan ajan Wigwam mieleen.

Kettusta olen seurannut silloin tällöin. Ihan hauskaa tuntuu hänellä ja muusikoilla olevan. Rekun naamasta ei paljon mitään lue, paitsi pientä väsymystä. Mossen huomaan, kun tämä soittaa terävämpiä bassoääniä plektralla erään biisin lopussa.

Noin viisikymppinen isohko humalainen nainen istuu lavan reunalla, seisoo välillä ja nojaa Jimin pianoon. Hän selviää lopulta sen verran, että tanssii itsekseen lattialla olevan käsilaukkunsa ympärillä.

Jo monta tuntia ennen Wigwamia on ryypätty, ja se alkaa tässä vaiheessa näkyä. Takaosassa on liikettä ja vessassa alkaa olla sotku, Tapiolan Night Clubissa! Eräs vessassa oleva komeilee kaverilleen ryypänneensä jo kuusi tuntia.

Wigwamin hard core faneissa on muutamia kolmekymppisiä miehiä yksikseen, jotka tuovat mieleeni minut saman ikäisenä. Fanit alkavat erottua illan mittaan ainoana jotenkin selvänä joukkona. Katselen, että harva on ajokunnossa. Taksitolpalla odottaa valmiina kymmenkunta taksia.

Titans Wheelissä Rekun soolosta saa nauttia, ja biisi toimii itselleni hyvin näin livenä, vaikka levyllä olen hyppinyt sen yli, kun se on melkoinen progemöhkäle.

Joukkoon tulee liikettä kun Drive on Driver alkaa, ja olen hommassa ihan mukana fanien takana. Se eräs videoi edelleen, näen Rekun ja Kettusen monitorissa.

Koska en aio loppuun asti olla, lähden tämän biisin aikana taakse. Luulen etteivät fiilikset paljonkaan tästä enää nouse. Haen narikasta kassini, tietäen että pitempiä sooloja jää näkemättä. Perheen kanssa matkustavana palaan hotelliin taksilla Länsiväylää. Olisin mielelläni kuullut Heaven in A Modern World biisin, albumin toisen singlen. Mutta ei voi mitään. Palaan vastuuseen lomamatkamme johtajana.

Muusikoilla taas on vapaus irroitella, ja heillä usein on hoivaaja tukena. Kettusella ainakin oli tyttöystävä mukana keikalla.

Ei ollut vapaaehtoisia lapsiamme vahtimaan, joten vaimoni ei päässyt. Mutta arvailen että kännipäät olisivat hänen kokemustaan pahasti häirinneet. Osasin poistaa häiriötekijät setin aikana melko hyvin.

Juice Leskinen

Elettiin 70-luvun alkua. Olin silloin opiskelija, ja jo tänne osin juurtunut, vaikka tuttuja Suomessakin löytyi, joihin pidin yhteyttä. Luin lisäksi sieltä tulevaa Musa lehteä, Soundin edelläkävijää. En kehdannut lähettää isoäitiä levykauppaan ostamaan Per Vers, runoilija-levyä. Sen esitti Juice Leskinen, jonka lauluja olin saanut kasetille pari jostain. Kaverini lähetti kaksi löytyvää Juicen LP:tä. Levymerkki Love oli alkanut julkaista paljonkin alkuperäistä rock musiikkia suomeksi esitettynä, kun vielä 60-luvulla esitettiin etupäässä käännöshittejä. Juice pääsi sopivaan rakoon näyttämään tietä Eppu Normaalille ja muille. Häntä ennen tekstinikkareita oli Hector, Vexi Salmi ja muut iskelmäpuolen miehet. Juice tykkäsi suomalaisesta musiikista, mm Repe Helismaasta.

Kaksimielisten renkutusten ja huumorin (noilla myi levyjä enemmän) lisäksi Juice sanoitti herkkiäkin sävelmiä. Miehellä oli sanottavaa (osa oli kapinaa yhteiskuntaa vastaan), joten hänen yhtyeisiinsä kerääntyi taitava muusikkoja ja sovittajia. Joskus musiikki oli jotain muuta kuin rockia, mutta Juicella ei ollut rajoja, kansanomaisuuskin kelpasi.

Kesällä -75, olin juuri täyttänyt 21, löysin tieni turkulaiseen Iskeri ravintolaan, jossa ei ollut kovin hurja meno tai isku. Juice esiintyi ja seisoi väliajalla melkein edessäni kahvijonossa, ihan tavallisen tuntuinen ja luonteva. Sen kesän ohjelmaani mahtui vain yksi rock festivaali Oulussa, Kuusrock. Ja mitäs siellä, Juice taas lavalla, ja sattui olemaan sen bändin viiminen keikka. Juice ”otti yleisönsä” ja puheli hauskoja laulujen välillä. Festivaalilla esiintyi myös Remu Aaltonen omalaatuisella Get On englannillaan, vanha kunnon Hurriganes. Itseäni kiinnosti siihen aikaan suomen kieli, jonka tahdoin säilyttää. Hurriganesissa oli vain valtava meno musiikissa, joten englanniksikin se menetteli.

Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa (Juice kuoli joulukuussa 56-vuotiaana) Juicea kuvattiin vastakohtien miehenä: julkisuuden ja kunnian kaipuinenkin, mutta samalla kovin yksityinen ja oman elämänsä säilyttävä.

Juice tunnettiin myös kirjailijana ja kääntäjänä. Vuonna –78 Juice valittelee musiikkielämän päiväkirjassaan veroja: ”Se että odotin vain kolmenkymmenen tuhannen mätkyjä johtui minun lapsenomisesta uskostani jonka mukaan viiden-kuudenkymmenen prosentin verotus on lähellä yärajaa. Kahdeksankymmnetäneljä oli minun veroprosenttini.” Esiintyjien tulot ovat kausiluontoisia, riippuen levyjen suosiosta ym., ja valtio voisi helpottaa esiintyjiä verotuksessa, verot voisi vaikka maksaa monen vuoden keskiarvosta. On ihme että taitelija elättää itsensä viiden miljoonan asukkaan maassa vain kotimaan tuloilla. Menestyneimmät suomalaiset bändit laulavatkin taas englanniksi ulkomailla. Juicen kirjassa on muusikon arkipäivää keikkabussissa ja ankeissa tanssilavan takahuoneissa.

Juice käänsi muutamia musiikkiaiheisia kirjoja sekä Stephen Sondheimin Sweeney Todd oopperan suomeksi. Kielellinen lahjakkuus pojalla ilmeni jo ennen kouluikää. Muuta hän ei kovin hyvin osannutkaan, paitsi sitten tarpeeksi musiikkia toteuttaakseensa ideansa. Poliittisia ajatuksia häneltä löytyi kolumnistina.

Rakkaus molekyyleissä

Olen nettikeskusteluisa joutunut useaan kertaan saman ilmiön kohdalle. En itse ollenkaan ole ollut missään pisteessä kauhuissani siitä, että kaikki maailmassa on jonkunlaisita kemiallista toimintaa. Esimerkiksi tunteet ja ajatukset, niin hienoja kuin ne itselle tuntuvatkin olevan, ovat pelkästään kemiallista toimintaa aivojen neuroneissa. En ollut ottanut koskaan keskustelukumppania huomioon noissa väittelyissä. Siis sitä että koko käsite saattaa olla ahdistava ja kiusallinen käsite monelle. Itselleni se ei ole koskaan ollut ongelma, ei edes silloin kun uskonto alkoi menettää merkitystä heti rippikoulun jälkeen. Jäätelö maistuu edelleen yhtä hyvältä. Siis kun pääsee tuon asian yli, asiat ovat yhtä hienoja kuin ennenkin. Elämä, musiikki, tunteet. Niiden hienoutta ei poista se että tyhmät molekyylit ovat keksineet tämän kaiken.

Eräs nettikeskustelija on aina karvat pystyssä kun ihmisen samaistaa ja vertaa torakoihin ja pöllöihin sun muuhun, vähän kuten humanisti Nils Mustelin on tehnyt. Ihmisellähän on sielu, torakalla ei! En enää löydä Mustelinin nettisivuja, etsin yhtä lainausta. Skepsiksen sivuilla löytyy vähän Mustelinista. (http://www.skepsis.fi/lehti/2004/2004-3jar2.html)

Olen lukenut tunnetun tiedemiehen elämänkertaa. Hän oli fyysikko 1900 luvun alussa. Juuri silloin maailmankaikkeus alkoi selvitä, ja atomin salaisuus alkoi aueta, samoin kuin astronomian ja maailmankaikkeuden alkuaikojen kehitys. Biokemiakin on monimutkaisuudessaan kiinnostava, mutta siinä olemme oppipojan roolissa, yritämme vain hieman ohjailla itsestään melko hyvin toimivaa elävien olentojen ja kasvikunnan tomintoja.

Olen viime vuosina ruvennut bongariksi. Mutta olen samalla lukenut kasan ornitologien ja muiden käyttäytymisopin (behavioral science) tutkijoiden kaikelle kansalle kirjoittamia opuksia eläimistä. Tässä alassa on edelleen paljon kiinnostavaa, samoin psykologiassa. Juuri tämä ihmisen ja eläimen taso on kaikessa tieteessä kiinnostavinta, ei niinkään ne atomit ja tähdet.

Skepsiksen sivuilla myös Einsteinista:
Entä oliko Albert Einstein ”uskovainen”? ”Oli”. Välttääkseen sotapalveluksen 16 vuotias Einstein merkitytti papereihinsa ”uskontokuntaan kuulumaton”. Einstein viimeisinä elinvuosinaan kirjoitti että pitää henkiolentoihin uskomista suorastaan lapsellisena. Hän sanoi ettei usko Jumalaan joka on 1 antropomorfinen 2 itsenäinen persoonallisuus 3 rankaiseva/palkitseva. Toisessa yhteydessä hän sanoi jumalansa olevan pikemminkin Spinozan jumala. Spinozan jumala oli ”substanssi” eli luonto.

Vieraskirja

Toisessa Blogissani, Life in America, on linkki vieraskirjaani. Josatain syystä en osaa laittaa sitä pysyvästi tähän. Tuossa pitäisi olla linkki siihen.

View Guestbook
Sign Guestbook

Get a FREE guestbook here!

ARKANSAS

Arkansas (lausutaan "arkansaa") on pari sataa mailia meistä etelämpänä. Maaliskuussa täällä on jo reilusti hyönteisiä ja pääskysiäkin, meillä ei vielä. Maaseutu on aika tasaista ja olisi varmaan kokonaan itäpuoliskossa kitukasvuista rämettä, jossei osaa olisi kuivatettu pelloiksi. En ehtinyt nähdä onko tässä puuvillapeltoja kuten Mississippin osavaltiossa. Austustakaan ei ole kovin paljon, ei yhtään suurkaupunkia. Moottoritien varrella ei näy niin paljon hajonneita hökkeleitä ja mobile home asuntoja kuin muualla tällä alueella. Tie vie parissa tunnissa Memphiksestä Little Rockiin ja siitä edelleen länteen Oklahomaan ja Teksasiin.



Little Rock on alle 150 000 asukkaan vilkas pääkaupunki. Taitaa olla ainoa kunnon lentokenttä alueella, sillä itäiseen osaan pääsee Memphiksen kautta. Yövymme motellissa jonka viereiset ostoskeskukset ja ravintolat eivät eroa muusta maasta, ketjuja suurin osa. Ihan moottoritien reunalla on jumalattoman suuri helluntalaisten kirkko. Baptisteja on joka puolella.

Aamulla ajamme museolle. Kävelen rannalle ja katson joen virtaamista Clintonin kirjasto-museon ohi. On kolea aamu, mutta ihan siedettävä maaliskuuksi, ja kunnon sade tuli vasta illalla. Amerikantylli, killdeer nimeltään meillä, tepastelee nurmikolla ja pitää jatkuvaa varoitushuutoaan. Ilmassa on pieniä sisämaan lokkeja ja lammikossa joka kai liittyy jokeen kalastelee kuningaskalastaja. Olin nähnyt maantien varrella kymmeniä kotkia, kolmea lajia, tolppien päässä ja puissa. Museo avasi ovensa.


Clintonin kirjastossa huomaa, että mies on kaupungin uusi tulolähde. Koko keskikaupungin alue on siivottu ja uusittu turisteille. Museossa pistetään ensin kävelemään metallinpaljastimen läpi. Vaikea kuitenkaan kuvitella että kiihko-oikeistolainen saisi ilkivallasta saman tyydytyksen kuin aborttiklinikkaan kohdatusta väkivallasta. Saimme kaikki presidentillisen tarran rintaamme.

Presidenttikauden papereita on lukittuna kansioissaan ja koteloissaan pylväsmäisiin hyllyihin museotavaran keskellä. Tutkijat saavat lukea niitä vain mikrofilmillä yleensä, vaikka paperikin olisi joskus tutkimisen arvoinen. Lasikaapissa on lahjaksi saatuja saksofoneja ja omia.

Museossa on audiovisuaalinen esitys jokaiselta Clintonin kahdeksalta presidenttivuodelta. Kausien aikana ei kovin paljon tapahtunut, vaikka Bosniat ja Kosovot muualla vaativat jonkun verran toimia. Maa eli melko tyytyväistä kautta. Republikaaninen kongressi piti huolta ettei isoja hankkeita alotettu, ja budjetti saatiin yhteisvoimin kuriin. Sen jälkeen puolueet eivät olekaan paljon puheissa olleet. Nyt tosin vasemmistokin haluaa näyttää isänmaalliselta.

Ken Starr vainosi presidenttiä melkein koko kauden ja Clinton joutui oikeuskuulusteluun. Esillä olevasta paperista selviää, etteivät kansanedustajat halunneet Clintonia erottaa, koska omakin presidentti voisi liian helposti joutua eroamaan, ei tahdottu ennakkotapausta. Kuulustelu itse sai kelvata rangaistukseksi.

Ilmankos Bushin kaudella suurin osa valkoisen talon toimista pidetään salassa, vain päätökset tulevat julkisuuteen.

Museoon ei ole mahtunut kauppa, gift shop, vaan se on parin korttelin päässä. Sieltä saa bseball hattuja, teepaitoja tai vihreän kyltin jossa lukee Clinton avenue. Ostin kovakantisen blues kirjan vain, muut pikkutavaraa.

Toisessa museossa on musiikkinäyttely. Emme ehtineet joen rannalla olevaan Helenaan, jossa pidetään kesällä blues festivaali. Mutta näyttelystä selvisi että Lucinda Williams, Little Willie John, Rosetta Tharpe, Al Green, Johnny Cash, Albert King, Robert Lockwood, Big Bill Broonzy, Levon Helm, Louis Jordan, Junior Walker, Son Seals ja Glen Campbell olivat kaikki joko syntyneet tai kavaneet täällä. Asian voi käsittää niin, että Arkansas oli musiikin ympäröimänä monilta puolilta, ja jazz, blues ja kantri ovat kaikki vaikuttaneet täällä, ja orjien perinnekin ulottui tänne. Mutta pois oli päästävä että sai kuuluisuutta. Sun Studio Memphiksessä ei ollut kaukana.

Arkansasin historia alkoi kun Jefferson osti puolet manteretta Napoleonilta. Eteläiseen osaan ostetusta maasta tuli siirtolaisten mukana myös orjuus. Missourissa yläpuolella ei ollut orjuutta, mutta Kansas halusi sen ja oli osana sisällissodan alkuun.

Tutkimusmatkoja tulevaisuuteen ja menneisyyteen

OSA 1

En ollenkaan uskonut 30 vuotta sitten, että olisin vielä vuonna 2030 elossa. Jotenkin vain luulin, että vaimo eläisi pitempään kuin minä. Ja siltä se joskus näyttikin. Tuo sydämentahdistinkin on ollut jo pitkään. Viimeksi ne veivät eturauhasen, mutta nyt ne jo osaavat asentaa putkiston ja lihakset toimivaksi, virtsa toimii nyt oikein hienosti.

Olen tällä viikolla naapurin asunnossa, samanlainen kaksio palvelutalossa kuin omanikin. Tai se naapuri, Richard, juuri kuoli, ja asunto on nyt tilapäisesti tyhjillään. Pyysin että ne uusisivat matot huoneustossani, edellisellä asukkaalla oli ollut kissa. Täällä minä nyt olen pahvilaatikkojeni kanssa. Vain radion otin tänne esille. Multikone on oman asunnon seinällä. En edes viitsi sieltä käydä lukemassa sähköposteja. Tässä on vielä pari tuntia kunnes menen alakertaan ruokalaan ja sitten istuskelen siellä missä ne katsovat teeveetä. En oikein television äänestä saa selville ja tekstejä en viitsi lukea. Radiosta on paremmin seuraa, ja tykkään kuunnella klassista musiikkia. Minulla on vielä muutama toimiva CD viime vuosisadalta. Tosin oli aika vaiva löytää sellaista soitinta missä nää ensimmäisen polven CDt vielä soivat. Innostuin siinä vuosisadan alussa jopa äänittämään CD:lle kasan vanhoja LPitä, mutta ei niistä yksikään soi enää. Sen jälkeen se levyjen keräys aika paljon jäi. Niitä levyjä oli kyllä vielä kymmenen vuotta sitten talossamme, mutta kerron siitä kohta.

Niin, en juuri puhu suomea, vaikka naputan viestejä vanhoille tuttaville Suomeen. Ykskin niistä oli siinä Njetissä (niitä viestitaulufoorumeja ennen 2000 lukua) innokkaasti mukana, se oli silloin Internetin ollessa villi ja vapaa. Niin en ole tätäkään tuttua koskaan tavannut, vaikka 30 vuotta on viestejä vaihdettu. Ei minulla enää ole varaa Suomeen matkustaa, ei ihmiset juurikaan lentele kuin liikeasioilla ja lomalla sitten vain kotimantereella. Suomea saan oikeastaan vain käyttää Niilon kanssa jutellessa ja siinä voi mennä kaksi kuukautta aina. Niilo, poikamies, on asunut täällä Wisconsinissa vuodesta 1973 samassa rakennuksessa, paitsi sen vuoden 1976 kun se oli armeijassa Suomessa. Sitten se vähitellen lopetteli historian tohtorin tutkielman joskus 1998. Suostutin Niilon hakemaan green cardia arvonnalla ja se sai. Siitä lähtien Niilo on ollut täällä pysyvästi. Toimittaa jotain ihan pientä historian julkaisua, Early Modern England, nyt jo iältään 80 luulisin. Niilo, ei se julkaisu.

En kovin paljon liiku, mutta menen tuolla eläkeläisten bussilla Niilon lähelle, jossa me syömme pikkuisessa delissä ja kävelemme kilometrin järven rantaa. Sitten tulen tavallisella bussilla takaisin tuonne kauppakeskukseen, joka nyt on enempi viihdepaikka nykyään, kun kaikki tilataan postitse paitsi kengät ja sellaista. Ja saahan ne tavarat sielläkin nähdä ja tilata. Sieltä pikkubussi hakee minut tänne.

Kaupungit ovat viime vuosina muuttuneet sen verran, että rakennetaan tukevampia ja hyvin vuorattuja rivitaloja ja kerrostaloja ja oikein kivoja pihoja. Meilläkin oli omakotitalo, mutta se on nyt niin kaukana, ettei monellakaan ole varaa niin pitkälle ajaa joka päivä. Autot, nää nestekaasu/sähkö käyttöiset, on melko kalliita, lähes vuoden palkan monelta. Ja se meidän alue ajetaan kohta maan tasalle, vaikka omistankin edellen sen tontin ja talon. Olin talossa käymässä kaksi vuotta sitten kun poika kävi vaimoineen ja vuokrasi viikokosi auton. Keräsimme talosta viimeiset tavarat, mitä he nyt halusivat. Sinne jäi hajonneita kirjoja ja niitä vanhoja LP levyjä kellariin. Ne levyt on enemmäkseen suomenkielisiä, niitä ei kukaan huolinnut kun tarjosin koko kokoelmani muutamalla kympillä kymmenen vuotta sitten. Siis ne amerikan levyt ne kyllä ottivat. Vaimo antoi omat tanskalaiset pois, niitäkään ei juuri olisi otettu.

On oikein kiva ilma, kevät tulee. Olen jostain syystä usein kovin hyväntuulinen näin vanhoilla päivilläni. Lapsista on ollut iloa. Tyttö on Suomessa, se on niitä vihreitä. Mutta sillä alalla on oikein työpaikkoja nykyään, ei tartte pelkkään protestiin jäädä se touhu. Mutta samaa se oli niillä kuin meillä, ja lastenlapsia on turha tytöltä vaatia, se on niin siinä urassaan kiinni. Pojalla on se pikkainen tytär nyt, mutta nekin ovat kaukana Kaliforniassa. Siinä jäljelläolevassa osassa Kaliforniaa.

Osa 2

Saavuttiin 2900-luvun loppuvuosille, kun nuori musiikinopiskelija Rik Tompson saapui tutkimusretkellään tuhat vuotta vanhan lähiön alueelle erään Wisconsinin hyljätyn kaupungin ulkopuolella. Rik ja pari kaverusta olivat käsipelillä kaivaneet kolmen omakotitalon perustuksia. Muut etsivät kierrätettävää tavaraa. Energia-säädösten mukaan ei tällaiseen harrastukseen saanut traktoria tai muita koneita. Naamalla piti olla pölysuoja mahdollisen asbestin takia ja koko viikonlopun juomavesi piti tuoda mukana.

Kolmannen omakotitalon rauniosta löydettiin kasoittain kierrätyskelpoista muovia, kuten lasten leluja. Näinä aikoinahan öljyä ei juuri löytynyt, ja esimerkiksi polyetyleeniä tehtiin etanolista jota sai vain maatalousjätteistä ja selluloosasta valmistetuksi. Jokapäiväiset tavarat tehtiin paljon lasikuidusta tai selluloosasta tehdystä polymerista.

Rik ei ollut etsimäänsä löytänyt vielä tällä retkellä, kunnes omakotitalon kellarista löytyi satoja vinyyli LP-levyjä ja pienempi määrä polykarbonaatti CD lebyjä. Tuli riita saaliin jaosta. Rik halusi entisöidä levyt, kun muut halusivat kierrättää. Lopulta Rik antoi CD:t muille sillä niitä oli vaikea entisöidä, koko metallikalvo oli kadonnut. Rik kuitenkin sai CD:tä valoa vasten katsoen himmeät sanat esille ja huomasi pettyneenä, että kaikki olivat klassista musiikkia. Niistä oli kahden viimevuosisadan ajalta kaikista aivan tarpeeksi hienot ja oikeaoppiset esitykset. Sen ajan barokkimuusikot uskoivat olevansa lähempänä 1700-luvun esitystapaa kuin mitkään edeltäjänsä. LP-levyt oli vaikeampi luokitella, sillä pahvikotelot ja etiketit olivat hävinneet maatuessa. Levyn pinnassa oli jonkin verran kaiverrettua tekstiä.

Rik arvaili kokoelman sisältävän paljon sellaista ainesta, jota ei edes maan pääkaupungissa Chicagossa ollut arkistoituna. USA oli hiljattain hajoitettu hallinnollisista syistä kuuteen osaan. Kolme osista sisälsi Kanadan asutut alueet pohjoisempana. Rik asui Mid-USA:ssa, josta etelään oleva osaa kutsuttiin Louisiana nimellä.

Kaverit keräsivät plastiikkia sähköpolkuatoihinsa täydet lastit. Niillä piti polkea ylämäissä, muuten ne liikkuivat hidasta vauhtia polkemattakin. Rik taas tilasi matkapuhelimellaan sähköpakettiauton. Levyt lastattiin samassa järjestyksessä laatikoihin, jotka kuski toi. Kuskikin innostui kaivamaan rauniosta posliiniastioita. Nykyiset olivat melko tylsiä ja persoonattomia massatuotteita. Kuten melkein kaikki kulutustavara.

Rik asui vanhempiensa kanssa pienessä osakkeessa, jossa hänellä oli eräänlainen parvi olohuoneen päällä. Hän joutui vuokraamaan asuntokompleksista varastokopperon levyjä ja työtänsä varten. Siellä Rik numeroi kaikki levyt ja säilöi muutaman levyn keskustassa olleita etikettien jäännöksiä muovipusseihin. Rik oli jo aikaisemmin valmistanut levysoittimen, joka kävi kaikilla 1900 luvun nopeuksilla, jopa 78 rpm. Tätä ennen ei ollut löytynyt mitään soittamisen arvoista. Levy-yhtiöt 2900 luvulla olivat julkaisseet vain 20 levyn sarjan 1900-luvun musiikkia. Levyt olivat kovitettua lasia ja vain kolme sarjassa sisälsi rockia. Harrastelijoilta hän oli kerännyt 100 muuta rock levyä. Kaukaisesta Eesti-Suomesta (itse Suomi oli harvaan asuttu Uudenmaan pohjoispuolella, ja oli liitetty Eestiin. Kielet olivat yhtyneet vuosien aikana) hän oli saanut keräily-yhdistykseltä muutamia. Eräs oli Eppu Normaali ja toinen oli joku Wigwam, joka kyllä oli laulanut englanniksi. Englantikin oli paljon muuttunut, mutta sanakirjojen avulla sitä luki joten kuten. Eesti-Suomen yhdistys otti innokkaana sanoman löydöistä vastaan, vaikka he eivät kovin hyvin ymmärtäneet sen ajan suomea. Sille ei ollut juuri kysyntää, ja pääteokset oli käännetty nykykielelle, eestisuomeksi.

Mikroskoopilla varustetun tietokoneen avulla Rik erotti levyn naarmut urista, ja sama kone kaiversi luetun uran toiselle levylle. Näin saatu kopio oli melkein rahinaa vailla. Kun kopio oli tehty, alkuperäisen voi kierrättää vinyyliksi. Täten kolmestasadasta levystä vain yksi piti uhrata pois. Sitäkin Riks soitti ensin ja nauhoitti sen digitaaliseen muotoon. Se oli kuitenkin jonkunlainen K-tel kokoelma, jonka esittäjistä hän ei päässyt selville. Kun Rik oli saanut homman loppuun, osoittautui noin sata levyä olevan suomeksi. Hän lahjoitti muutaman, mutta suurimman osan hän myi kopiona Eesti-Suomen keräilijöille. Tästä seurasi uusi innostus Suomi-rockiin, josta nuoret tunnistivat aikakauden "fiiliksen", vaikkei sanoja osattu kovin hyvin. Esittäjien nimiä ei yleensä saatu selville, joten Juicesta tehtiin Einari, Hectorista Mandoliinimies. Rik luovutti lopulta kokoelmansa, jossa oli monesta maasta viihdettä, Chicagoon valtion kokoelmiin. Itse hän rupesi tämän jälkeen rakentamaan sen ajan soittimia.

Osa 3

Mitä sitten oli Rikin oman ajan musiikki? Se oli eräänlaista laulettua kevyttä poppia, jota ammattimuusikot säestivät klassisin soittimin, kuten jousin. Sähköbasso oli kuitenkin jäänyt. Yhtyeillä ei ollut varaa matkustella, joten musiikia kuultiin suorissa teeveelähetyksissä keskikokoisissa klubeissa. Yhtyiden uskollisimmat fanit olivat aina korvaamassa suuremman yleisön esiintymispaikassa. Teeveelähetystä seurattiin parin sadan hengen esityksissä klubeissa. Klubin jäsenet äänestivät aina kahden tunnin välein mitä ohjelmaa katsotaan. Kerran viikossa oli oma kahden tunnin lähetys.

Klassis-jazz puolella säveltäjä-kapellimestarit kiersivät kaupungista toiseen vain vaatekerta ja tahtipuikko kassissa mukana. Muut muusikot eivät matkustellet enää, vaan joka kaupungin paikalliseen ammattikuntaan piti tyytyä. Kalifornia sääti oman esiintyvien muusikoiden kiintiön, muuten heillä olisi ollut liikaa väkilukuun nähden.