Suomen kieli ja mieli

 

Vuonna 2018 julkaistu kirja on edelleen muutamissa kirjakaupoissa. Saarikiven haastattelu kirjan aiheesta löytyy myös edelleen Internetissä.

LINKKI

Luin kirjan alkupuoliskon melko hätäisesti, tekemättä paljonkaan muistiinpanoja. Olen siis omin sanoin kuvannut osan sisällöstä. Kun tarkemmin ajattelen, hän ei tainnut sanoa mitään radiosta. Kirjassa kuitenkin on selvästi esitetty se, että nationalismin (fennofiilit meidän tapauksena) ohjaamana laaditiin eräänlainen ideaalinen kuva Suomesta ja Suomen kansasta ja sen ihanteista tässä melko uudessa tavassa katsoa kansankulttuuria. Siitä ongittiin sitten esimerkkejä jakeluun kansalle kirjoina ja viihteenä ja esityksinä. Radio selvästi edisti esimerkiksi näyttelijöiden mahdollisuutta esittää rooleja suurelle yleisölle.

Esseekokoelma alkaa 1800-luvun fennofiileillä ja kansallismielellä. Oppineiden mielestä olimme yhtä kansaa, kun taas eri murteita puhuvat olivat vielä jonkin verran heimoja. Olimme erikoisasemassa, autonominen valtio. Naapurissa oli melko lähellä tusinoittain kansoja. ”Jokaisella oli laulu, ruoka ja reipas omakielinen tervehdys.” Tuli itsenäisyyden aika 1900-luvulla. Muitakin valtioita syntyi ja niiden ohella nationalismi. ” Nationalistiset palvontamenot kopioivat kirkollisa menoja kulkueineen, lippuinen ja hymneineen.” Papitkin ”siirtyivät kansallisen uskonnon tulkintaan.” Vaikka oltiin kristillisiä, oli oma usko omalla kielellä. Radio saapui sanomalehtien ohelle ja kansallista kulttuuria voitiin johtaa ylhäältäpäin kansalle. Suomen kohdalla kirjakielen käyttö yleistyi ja eri heimot ja murteet alkoivat sulautua Suomeksi. Sana viittasi alunperin vain Turun seutuun. Kuten kaikki tiedämme, kulttuurimme kansanrunous taas tulee Karjalasta. Itse sain lukea koululaisten lyhennettyä Kalevalaa. Siinä oli takana kuvitus maalaiselämän esineistä ja niiden nimistä, kaupunkilaiselle aivan vierasta asiaa.

Mutta näin ei aina täytynyt tapahtua. Saarikivi käy läpi kaikki mahdolliset tilanteet Itämeren maana. Olisimme voineet olla osa Ruotsia, Venäjää tai jopa liitossa Viron kanssa. Erilaisia skenaarioita Ruotsin osana käydään läpi. Aivan selvästi suomi olisi jäänyt ruotsin kielen varjoon, mutta Saarikoski maalailee jopa tilanteen jossa suomi lähes katoaisi muualta kuin peräkylistä, vähän niin kuin Irlannissa oma kieli.

Virossa taphtui varsin nationalistinen liike maan itsenäistyttyä, ja koska kieli selvisi kaikki nuo vuosikymmenet, se on vielä tärkeämpi osa itsenäistä maata kuin meidän satavuotisen valtiomme kieli. Lisäksi uskonnolla on siellä pienempi rooli. Viron evankelis-luterialisella kirkolla on alle 200 000 jäsentä. Ortodoksisella kirkolla on sama määrä.

Toisessa esseessä lopulta puututaan itse sanoihin. ”Ihminen on tehty sanoista yhtä paljon kuin aineesta.” Ihminen elää tunnemaailmassa ja pystyy välittämään osan tunteista sanoin. Voi sanoa,että on onnellinen tai surullinen. Toinen tulkitsee sitten loput kumppanin ilmeistä. Kuitenkin SANOJEN merkitys saattaa sanoa enemmän noille kahdelle, kuin muille. Emme kaikki ole niin eteviä puhumaan, mutta tilanteen mukaan sanat selvittävät mitä nyt tahdotaan sanoa melko hyvin. Lausahdukset ovat myös sellaisia: joopa joo. Saarikivi käy esimerkkejä sanoista suomeksi, joita on vaikea kääntää. Muissakin sanoissa suomalaiselle sana merkitse vähän toista kuin vastaava sana muussa kielessä.

Sanat myös muuttuvat, joten täytyy elää siinä kulttuurissa ainakin vuosittain, että ei käytä vanhoja sanoja. Kun asuin Suomessa meillä oli sana viivästys mutta viive ei ollut sana.

Haluamme uskoa, että sanoilla on melko tarkka merkitys ja niinpä yritämme kääntää kirjoja ja filmejä omalle kielellemme. Merkityksen täytyisi päästä perille joskus monimutkaisenkin kieliopin kautta. Saarikivi luettelee esimerkkejä suomesta jotka on vaikea käänää muihin kieliin. Sana ehtiä on olemassa ruotsissa (hinna), mutta muut kielet kuvaavat sen kolmellakin sanalla.

Loppupuolisko kirjasta keksittyy kielemme piirteiden tarkkailuun. Suomen kielessä on vähän äänteitä ja painotus sanoissakin on varsin yksitoikkoista muihin kieliin verrattuna. Havajin kieli on esimerkkinä yhdsestä joka on yhtä köyhä äänsteistä. Moni konsonanttikin puuttuu. Käydään läpi sanmastoa, jonka vivahde suomeksi on eri kuin muissa kielissä. Esimerkiksi sana pystyn on neutraali. Siinä vain sanotaan pystyykö asian tekemään vai ei, ei sitä tahtooko niin tehdä. Melko pitkä selostus kai tahtoo sanoa, että ei pelkästään kieli ja sanat tee puhuttavaan merkistytä. Kieli on sidoksissa paikkaan ja elämään, ja  luettu teksti on helpoin ymmärtää jos asuu siellä. Yhdessä kohtaa käytiin läpi lumeen viittaavat termit. Myös värit ovat aivan eri tavalla kuvattuja monessa paikassa, jopa Venäjällä punaisia värejä on monen tyylisiä.

Jokaisessa kohdassa on parin sivun verran esimerkkejä siitä miten suomi eroaa muista tai naapurikielistä. Eräässä kohtaa tutkitaan verbejä. Monia tapahtumia kuvataan aika passiivisesti, ikäänkuin ei olisi itse tekemisistään vastuussa. Ulkoinen tekijä aihetti tilan: minua sapettaa, minua vituttaa, nyt pakottaa selkää. 

Saarikivi käy läpi sarjan kirjoja, joilla on hänelle itselle ollut joskus merkitystä. Kirjat ovat lukukelposia jos niissä on joku tarina, vaikka olisivatkin enemmän tietokirjoja. 

Lukemisesta ennen aikoina muutama esimerkki ja Saarikiven ennusteet kielestä kirjojen, intenetin ja englanninkielisen viihteen joukossa. Meidän sukupolvi taisi olla ensimmäinen, joka 70-luvulla alkoi ymmärtää televisosta englanniksi lähetetyt ohjelmat. Nyt se on vielä jonkin verran mennyt parempaan, koska internet toimii englanniksi. Mutta en sanoisi, että nykypolvella on parempi sanavarasto.

Tekstin lopussa hän mainitsee, että "uusi kilpalaulannan kulttuuri toteutuu sosiaalisena esityksenä, jota kaikki saapuvat katsomaan."

Vertailussa sukulaiskieliin vain viro ja suomi ovat tärkeitä lähes kaikessa arkipäivän tekemisissä. Se on tulos siitä, että kieli liittyy valtioon ja senkin kaikkeen toimintaan. Suomen sukuiset kielet Venäjällä ovat lähinnä kulttuurin välineitä. En laske unkaria lähisukulaiseksi.