WIGWAMIN JÄLJILLÄ

KANSAS CITY

Joulukuu 1999. Olen menossa Jim Pembrokea haastattelemaan. Lähellä on kauppakeskus, jonne voin jättää auton parkkitaloon. Kauppakeskuksessa on samat kaupat ja ravintolat kuin täällä aina. Istahdan ja selaan tavaroitani. Pahvikansiossa on artikkeleita Wigwam sivuilta ja kaksi artikkelia Musasta vuodelta 1974. Silloin kun oltiin nii edistyksellisiä. Wigwamin musiikki on progea, edistyksellistä siis. Minulla on uusi kännykkä, olen pitänyt sitä päällä, vaikken soittele. Ympärillä oleva väentungos joulun jälkeisenä maanantaina ja koko kauppakeskuksen hieman ahdas järjestely tuo mieleen lähinnä Turun tai Helsingin, näin keskikaupungilla. Esikaupunkien kauppakeskukset ovat erilaisia. Täällä siis Jim asuu. Toisissa asioissa ei ole suurta eroa Helsinkiin. Ulkona on aika kylmä tuuli. Rakennusrykelmän yhteydessä on luistelurata, lunta ei näy.

Katselen karttaa, ajan ristiin rastiin. En ehdi kuunnella Wigwam kasettiani. Olen kuunnellut Jimin soololevyjä paremmin kuin olen ennen huomannut. Mutta nyt täytyy löytyä tuo katu ja haen oikeaa numeroa . Olen väärällä puolella. Menen kaksi korttelia toiseen suuntaan. Löydän talon, tapaan Jimin. Puheääni on melko hiljainen, eikä sitä ollenkaan yhdistäisi lauluääneen. Siinä on sekä amerikkalaista että englantilaista korostusta. Juttelemme myös jonkun sanan suomeksi välillä, siinä ei ole korostusta. Teen haastattelun englanniksi, eikä Cady siten tunne olevansa ulkopuolinen. Sanoo käyneensä Suomessa kaksi kertaa. Lisäksi jouduimme hieman hiomaan haastattelua Jimin ehtojen mukaiseksi, ja se kävi sähköpostitse englanniksi.

Alla on pätkä haastatteluamme englanniksi:

JP: So this agent had the idea then that it would be good if I could come here and make some tapes, record some new songs with some local musicians. And this was some years ago. And I said well, OK, we'll just see how it goes. Two or three years went by and I had this in mind. Then the situation came up where I would have had time plus the money to come here, like what I thought would be for maybe four weeks, you know. A couple of sessions with some local guys. And so that's what I did. Or I went to Miami first, for two weeks, and then, was coming here. And that's what I did. When I visited Kansas City earlier, I'd only been for one and a half days. It was pretty hectic in those tours. And I came here, met the bass player and drummer. They were great guys. Two sessions turned out to be more like two hundred, in the end. I found myself staying on and on, working on new songs. Before I knew it, it was like, "syksy" '95. By then I had met Mrs. Pembroke.

Jim and Cady explain that the local agent had contacted Finnish artist Stefan Lindfors, who had exhibits in Kansas City. It was at his parties that they met.

JP: I didn't know she was supposed to become Mrs. Pembroke. The short story is, I didn't go back to Finland (laughs). I stayed here. I've been back to Finland since, five times.

EJ: How did the recordings turn out?

JP: They were just fine, demos. Just demos, in the bass player's basement studio.

EJ: It's hard to break into the business in a bigger country.

JP: Oh, America is totally different from Finland, yes.

JP: I didn't come here to make a career or anything. I came here to visit again, after my first time in '83. I think I spent a month in New York. It wasn't my intention to stay here. I thought I had enough going, that I needed to do in Finland.

EJ: You could still play like festivals in Finland.

JP: I've been, we played, what was it Ruisrock, in '97. You know Pedro Hietanen? I've been part of his various solo projects.

We went downstairs to look at the studio, where there is a keyboard and a studio board and a guitar on a stand. We took some pictures. Jim played random melodies, but a line from Nuclear Nightclub appeared, Jim singing a few words. Jim and Cady explain that he has played around the Kansas City clubs and also plays piano with a local blues singer. I really didn't get a good idea of what sort of tunes Jim plays these days. I know he plays a few old blues type of standards. Some of the Wigwam tunes would be very difficult for a casual listener.

Tuosta kului jonkin aikaa, mutta jo silloin Jim oli tietoinen Mikko Meriläisen Wigwam sivuista netissä. Haastattelu päätyi lyhyenä Amerikan Uutisiin ja pitkänä Mikon sivuille:

(osoite poistettu, hae netistä Nuclear Netclub) ja siellä jäsenten kohdalle, Jimin tässä tapauksessa. Juttu on nimellä London Helsinki Kansas City.

Laitoin pätkän tekstiä esille heti entiseen Njet foorumiin otsikolla ”Wigwam-mies tavallinen sukankuluttaja.” Ehkä olin tuomassa oman pienen osan tähän Wigwamin paluu-ideaan. Jim tietenkin oli kontaktissa bändinsä jäseniin, ja tytärkin asuu Suomessa. Melko pian Jim palasi kesäksi Suomeen ja bändi alkoi keikkailla. Kansas Cityn talo oli myyty, Cadyltä jäi sinne teini-ikäinen poika tämän isän kanssa asumaan. Ensimmäisen talven Jim taisi asua Cadyn kanssa Englannissa.

LEVY

Vuoden 2001 syksyllä julkaistiin kahden CDn live äänite Tavastialta. Siihen on saatu 17 biisiä, suurin osa 70 luvulta mutta yksi Light Ages Cdltä. Tässä saamme kuulla miltä bändi kuulostaa nykyään: jonkin verran karheat lauluosuudet, osat jopa lausumalla, mutta ei Jimin laulussa mitään vikaa vielä ole. Rekun osuudet ovat kehittyneet ja muuttuneet kautta vuosien. Luulisin fanien olevan tyytyväisiä Esa Kotilaisenkin soittoon, kokoonpano on sama kuin Nuclear Nightclubilla, paitsi että Ronnieta ei enää ole. Levyjen mukana tulee sanat, ja se auttaa. Jimin lausunnasta ei aina saa täysin selvää, ja sanastokin saattaa olla vaikea. Eräs biisi, Doug’s Skullery ilmeni sanaleikiksi sanasta skullduggery.

Levy ei ehkä ollut niin tärkeä muussa kuin esittämään että bändi on vielä voimissaan. Suhteet Suomessa toimivat ja bändi pääsi heti myös studioon uutta levyä tekemään. Osalle faneja se oli pettymys, mutta parhaansa he yrittivät. Kuuntelen noin puolet uusista aika usein, loppuja biisejä en kovin paljon.

TITANS WHEEL

Tätä 2002 levytettyä albumia voi pitää Wigwamin Abbey Roadina, jos Nuclear Nightclub oli heidän Sargeant Pepper. Jos lukee Because-biisin tekstit paperilta, ei osaa arvata sen esitettynä olevan ihan kelvollisen (en pidä sitä Beatlesin parhaasta päästä) levyllä. Jimin tekstit ovat usein tällaisia, ja monet toimivat muutaman kuuntelun jälkeen. Ihmettelen kyllä mikä on To The Other Side. Kun The Doors lauloi ”Break On Through To The Other Side”, siinä voi arvailla raivopää Morrisonin todella uskovan johonkin toiseen puoleen. Onko Jimin versio vitsi? Toisaalta biisi viittaa laulun "päähenkilön" temppujen olevan uutisarvoisia asioita. Biisien tekstit ovat tavanomaisia, joskus vaikeatajuisia. Muutama Jimin vanha biisi selvisi suurimmalta osalta itselleni vasta vuosien kuuntelun jälkeen.

ESPOON KAPAKASSA

Satuin käymään Suomessa kun albumi oli melko uusi ja bändi soitti sen biisejä lavalla. Seuraava kertomus oli aivan seuraavana päivänä kirjoitettu paperille.

Olen saapunut paikalle linja-autolla.  Kuski, luultavasti venäjänkielinen, ei osannut selostaa mitä kautta reitti 106 kulkee, mutta olen päässyt lähelle. Suomalainen ravintolaelämä portsareineen narikkoineen on jotenkin tuttua, mutta seuraan silti miten paikalliset toimivat. Esiintymispaikka oli hotellin yökerho, jossa monet maata kiertävät esiintyvät, ei vain rockia esittävät vaan jopa Matti Nykänen.

Tilaan keskioluen, vien sen korkeaan pöytään. Kulutan tunnin selaamalla Iltalehteä. Ei ole vielä kello 22 paljonkaan väkeä. Otan toisen oluen ja seisoskelen siellä täällä. On kokemusta baarin seiniin nojaamisessakin, muualla.

Herra Muusikko tulee jututtamaan. Hän on Cisse Häkkisen näköinen ja oloinen, mutta lyhyempi. Mies ei taida olla ehdoton Wigwam fani, mutta haluaa selostaa kaikki ne muusikot jotka on tavannut ja joiden kanssa on jammaillut. Kertoo ohjaavansa nuorten rock-opintoja Espoon kaupungin puolesta. Jossain välissä erehdyin luulemaan Muusikkoa bändin miksaajaksi. Hänellä on kova halu tavata Wigwamin jäseniä. Tunnustan tavanneeni Jimin. Herra Muusikko rupeaa innolla etsimään Jimiä. Eksymme ravintolan keittiön puolelle. Jossain välissä järjestysmiehet saavat aikeista selvää. Jestas, en tahdo tulla ulosheitetyksi. Järjestysmiehet kuitenkin ovat nykyään palveluhaluisempia, ja joku lähtee viemään sanaa Jimille, että “Esa Amerikasta” on baarin puolella. Jim tuleekin, ja tuntuu ainakin parin oluen jo ottaneen. Jim muistaa minut ja juttelemme niitä näitä. Muusikko saa Jimin nimmarit oppilaalleen. Päästämme Jimin.

Ihmisiä tulee enemmän kello 23 mennessä. Pitkähkö mies, lasipäinen ja lyhyttukkainen (joku varmaan tuntee hänet?), juttelee pitkän aikaa Esa Kotilaisen kanssa. Tuntuu olevan ainakin kymmenkunta hard core Wigwam fania paikalla, jotka tuntevat hänetkin. Myöhemmin hän seisoo lavan läheisyydessä ja videoi koko keikan.

Wigwam-fanit, melko nuoria, istuvat kahdessa etummaisessa pöydässä vasemmalla. Oikealle tulee pianonsa taakse Jim ja muutkin ovat näköjään paikalla. Tiskijukka on lopettanut Cherin ja muiden diskohittien (paikalla on diskopallo!) soiton ja spiikkaa esityksen, “Wigwäm”.

Puolisen minuuttia Jimin mikistä ei lähde kuin muminaa ja Rekun kitara on kuin Veltto Virtaselle säädetty soinniltaan. Soundia paikkaillaan ja nyt saa sanojakin kuulla. Eka biisi, se puuroisesti alkanut, on eräs suosikeistani, Bitesize, jossa Kotilainen soittaa kitaramaisen melodian. Jimin pianoa ei kuulu koko setin aikana, jossei seiso aivan sen edessä. Alkuosassa paikalle ilmestynyt kylähullu tarttuu biisin lopussa Jimin mikrofoniin kiinni ja mylvii sekaisia sanoja. Jim antaa järjestysmiesten hoitaa miehen sivulle.

Rekun soitto on aika paljon komppikitaraa. Joko kokonaisia sointuja, tai melodioita niistä poimien tai arpeggioita. Pientä sooloilua on monessa biisissä, mutta eka pitempi soolo on vasta Titans Wheel-biisissä.

Laulut ovat lähes kaikkia uudelta CD:ltä. Remains To Be Seen, Good Mornington Street, Lost Lizard King, To The Other Side ja Greatfield. Olen kuulevinani jossain kohtaa sanat “happy waste”, viittaus kai Jukka Gustavsoniin. Muutamassa yleisö tanssii tai keikkuu mukana rytmissä, mutta ei nyt kovin innoissaan. Jimin ajoittain agressiiviset lauluosat toimivat kyllä livenä, paikan päällä. Live-levyllä niitä ajoittain kummastelin. Epäilen saavatko muut kuin hard core fanit sanoista selvää ollenkaan. Muusikko tulee kommentoimaan, ei ole levyä vielä kunnellut. Vihjaisen että Kotilaien oli hyvä lisä uudella levyllä, vaikkei se nyt ihan Nuclear Nightclub olekaan.

Sitten tulee Colossus. En osaa sanoa monelleko tämä on suosikki, mutta osa sen tunnistaa. Pituuden puolesta tulee vanhan ajan Wigwam mieleen.

Kettusta olen seurannut silloin tällöin. Ihan hauskaa tuntuu hänellä ja muusikoilla olevan. Rekun naamasta ei paljon mitään lue, paitsi pientä väsymystä. Mossen huomaan, kun tämä soittaa terävämpiä bassoääniä plektralla erään biisin lopussa.

Noin viisikymppinen isohko humalainen nainen istuu lavan reunalla, seisoo välillä ja nojaa Jimin pianoon. Hän selviää lopulta sen verran, että tanssii itsekseen lattialla olevan käsilaukkunsa ympärillä.

Jo monta tuntia ennen Wigwamia on ryypätty, ja se alkaa tässä vaiheessa näkyä. Takaosassa on liikettä ja vessassa alkaa olla sotku, Tapiolan Night Clubissa! Eräs vessassa oleva komeilee kaverilleen ryypänneensä jo kuusi tuntia.

Wigwamin hard core faneissa on muutamia kolmekymppisiä miehiä yksikseen, jotka tuovat mieleeni minut saman ikäisenä. Fanit alkavat erottua illan mittaan ainoana jotenkin selvänä joukkona. Katselen, että harva on ajokunnossa. Taksitolpalla odottaa valmiina kymmenkunta taksia.

Titans Wheelissä Rekun soolosta saa nauttia, ja biisi toimii itselleni hyvin näin livenä, vaikka levyllä olen hyppinyt sen yli, kun se on melkoinen progemöhkäle.

Joukkoon tulee liikettä kun Drive on Driver alkaa, ja olen hommassa ihan mukana fanien takana. Se eräs videoi edelleen, näen Rekun ja Kettusen monitorissa.

Koska en aio loppuun asti olla, lähden tämän biisin aikana taakse. Luulen etteivät fiilikset paljonkaan tästä enää nouse. Haen narikasta kassini, tietäen että pitempiä sooloja jää näkemättä. Perheen kanssa matkustavana palaan hotelliin taksilla Länsiväylää. Olisin mielelläni kuullut Heaven in A Modern World biisin, albumin toisen singlen. Mutta ei voi mitään. Palaan vastuuseen lomamatkamme johtajana.

Muusikoilla taas on vapaus irroitella, ja heillä usein on hoivaaja tukena. Kettusella ainakin oli tyttöystävä mukana keikalla.

Ei ollut vapaaehtoisia lapsiamme vahtimaan, joten vaimoni ei päässyt. Mutta arvailen että kännipäät olisivat hänen kokemustaan pahasti häirinneet. Osasin poistaa häiriötekijät setin aikana melko hyvin.