Suomesta lähtenyt
siirtolaisuus oli erikoisessa asemassa vuosina 1900-1917. Suomen päässä aikaan mahtui Kenraalikuvernööri Bobrikov. Tänne suuntautui aikaisemmin melkoinen määrä siirtolaisia ensin kaivostöihin, ja sitten Minnesotan,
Wisconsinin ja Michiganin pohjoisosiin kaikenlaisiin töihin. Mutta 1900-vuosisadan alussa muutto vilkastui. Suomesta ei silloin puhuttu valtiona. Seuraava sukupolvi saapui Suomen sisällissodan jälkeen, ja heidän joukossaan oli myös sosialisteja. Mutta ehkä enemmistö oli vain ammattiliittojen kannattajia. Suomalaisia värvättiin alueelle jo Amerikan sisällissodan aikaan. Ei sinne menty siksi, että "se näytti Suomelta." Pohjoismaista lähteneet olivat jo ottaneet paremmat tontit maanviljelyyn, jonkin verran etelämpänä.
Koska niemen halki virtaa joki ja sen päät levenevät lahdeksi, suomalaiset kutsuvat niemen pohjoispäätä Kuparisaareksi. Koko niemi on Keweenaw Peninsula. Kuparikaivos oli tominnassa vuodesta 1860 lähtien. Duluthista pohjoiseen Hibbingin nurkilla Minnesotassa on Mesabi alue, Iron Range. (Sielläkin oli Rossin kirjassa kuvattu lakko).
(rautakaivokset, Wikipedia)
Tutkija Carl Ross,
ilman yliopistokoulutusta, kokosi melkoisen määrän tietoa Hancockin
kaivoslakosta 1913. Ross oli suomalaistaustainen siirtolaisten lapsi, jonka isä
oli Työmies-lehden kirjapainossa lakon aikaan. Lehti joutui siirtymään
Superioriin, Wisconsiniin, lakon loputtua. Lakko oli kohtalokas
ammattiliitoille ja kuparikaivokselle, ja liittokin katosi kuvasta lakon
jälkeen. Lakkolaiset eivät koskaan saaneet edes neuvotella. Sosialistit
keskittyivät tuolle ”upper midwest” alueelle, ja perustivat jopa
työväenopiston. Kaikki tämä taphtui ennen kuin mitään Suomea olikaan.
Toimittajista monet kävivät Amerikassa tekemässä lehteä ja palasivat sitten
Suomeen. Amerikan puolella oli merkittävä rooli työväenliikkeeseen Suomessa.
Jopa utopistiseen yhteiskuntaan, Sointulaan, päätynyt kansanjohtaja Kurikka
liikkui noissa piireissä. Kanadan reunalta Sointulasta Kurikka päätyi New
Yorkiin ja Connecticutiin toimittajaksi. Kurikan kohdalla aatteeseen liittyi
myös teosofia. Toiseksi pisimpään vasemmiston ääntä kuultiin itärannikon
Raivaajan kautta. Lehti oli aluksi Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön ja
myöhemmin Yhdysvaltain kommunisteista eronneiden sosiaalidemokraattien
äänenkannattaja. Työmies-lehden Työmies-Eteenpäin versio toimi Superiorissa
aina 1998 asti.
Poliittisesta
kannasta huolimatta sanomalehdet olivat kaikille siirtolaisille merkittävä tapa
saada asioista selville ja pitää yhteyttä joskus melko hajanaisessa
asutuksessa. Suomalaiset asettuivat rannikoille ja pohjoiseen. Kielitaidon
puutteessa lehdet olivat monelle ainoa tapa selvittää mitä täällä tapahtuu ja
missä on ehkä parempi elanto. Suomalaiset saapuivat aikana, jolloin teollisuuteen
ja kaivostöihin tarvittiin paljon väkeä. He olivat kaivoksissa, mutta myös
lastaamassa laivoja. Malmia vietiin Ohioon asti jalostettavaksi.
Carl Ross on
luonut henkilökohtaisen kuvan 1977 painetussa kirjassa (Parta Printers, sama
kuin Amerikan Uutisten toimitus) The Finn Factor in American Labor, Culture and
Society. Kuvataan kaivostyötä, mutta myös suomalaisia kyliä kautta alueen.
Enemmän akateemiselta pohjalta katsottuna Rossin työtä jatkoi Michael Karni
Minnesotassa. Karni on myös tutkinut ja verrannut siirtolaisia Kanadassa. Hän
luennoi aikoinaan Neuvosto-Karjalaan matkanneista siirtolaisista vieraillessaan
Suomessa. Eri artikkelit kirjoissa selostavat suomalaisia opistoja Minnesotassa
ja Wisconsinissa. Luterilaista perinnettä piti Suomi-opisto juuri kaivosalueella. Superiorissa jatkoi poliittinen toiminta sanomaletien ja erilaisten
kurssien kautta. Työväenliitto IWW oli suorastaan kommunisteja, ja
kommunistinen puoluekin oli suomalaisten tukema. "Finnish People's College
and Theological Seminary" alkoi Superiorissa seminaarina, mutta päätyi 1907
virallisesti Työväen Opistoksi.
(Photo credit: Wikipedia)
Opiston johtokuntaan kuulunut sosialisti Alex
Halonen onnistui myymään sen osakkeita Suomalaisen Sosialistijärjestön
jäsenille ja pian heidän hallussaan oli koulun osake-enemmistö. Rakennus
kuitenkin siirtyi viereiseen Duluthiin. Opisto oli suomalaisten IWW jäsenten
(arviolta 3000 lähialueilla) käsissä toiseen maailmansotaan asti. Opistossa oli
poliittista ainetta, mutta käytännön kursseja kirjanpidosta muihin
julkaisuasioihin liittyvään tietoon. Suomesta opistoon saapui johtajaksi vallankumousta
tahtova Leo Laukki, joka pidätettiin toimistaan. Hän kuitenkin valitti
tuomiostaan, pääsi vapaaksi takuita vastaan ja pakeni Neuvosto-Venäjälle. Otto
Wille Kuusisen kanssa erimielisyyksiin joutunut Laukki ammuttiin 1938. Laukin
kirja orjuudesta Rooman vallan ajoilta löytyy edelleen Internetissä. Laukki
kertoo kirjoittavansa koko historian uusiksi, sillä kaikki jota tiedämme on
porvarillisen ajatuksen pilaamaa: ”Varsinainen sosialistinen historian kirjoittaminen on vielä kapaloissaan.
Se ei vielä
paljonkaan ihmiskunnan
historiaa kokonaisuudessaan valaise.”
Noista sosialisteista Alex Halosella oli kirjava ura sen jälkeen Suomessa ja toisenkin kerran Amerikassa. Linkki:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexander_Halonen
Rossin kirjan
loppuosa kuvaa tuon pohjoisen alueen suomalaisia maailmansodan ajalta ja sen
jälkeen osana amerikkalaista yhteiskuntaa. Poliittinen ajattelu toisen
maailmasodan aikana ei suuresti eronnut amerikkalaisen naapurin ajatuksista. Täällä
syntyneet sukupolvet oppivat kyllä suomea, mutta asettuivat osaksi laajemapaa
yhteiskuntaa. Carl Ross itse kertoi eläneensä lapsuutensa kuin kahdessa maailmassa
samanaikaisesti. Carl puhui isälleen suomea ja äidilleen englantia.
Isovanhemmat Michiganissa puhuivat parhaiten suomea ja Rossin isä saapui maahan
aikuisena Suomesta. Alueen taloudellinen kehitys johti kaupunkielämään, joka
erosi suuresti kaivostyöläisten ja metstätyöläisten ajasta. Ihmiset olivat
vauraammalla aikakaudella.
Raittiusseurat
Seurat kuoroineen ja torvisoittokuntineen liittyivät myös 1800-luvun elämään. En osaa tiivistää asiaa, annan linkin. Myös vasemmistolaiset ja utopistiset liikkeet kannattivat raittiutta:
Työväenliike näki alkoholin käytön kapitalismiin kuuluvana paheena, jolla heikennettiin työväenluokan asemaa. Monet Amerikassa vaikuttaneet työväenliikkeen edustajat, tunnetuimpana Matti Kurikka, puhuivat alkoholia vastaan.
UTOPISTISET SIIRTOLAT
Utopioiden idea oli yleensä omistaa joku alue, jossa aloitettaisiin yhteisönä kylä joka harjoitti jotain elinkeinoa. Kurikan utopiassa "työt, ruokailu, koulutus ja ilonpito" tehtiin yhdessä. Metstätöitä tehtiin siirtolan kustantamiseksi yhteisillä mailla. Maatalous oudoilla mailla oli vaikeampi suorittaa. Usko yhteisöön tekisi kaikista jäsenistä paremman, kuin mitä he yksin olivat entisessä kotimaassa. Jos siirtolan suunnitteli hyvin, elinehtojen luultiin olevan utopiassa sellaisia, että vaurautta tuli kaikille. Myös suomalainen kulttuuri vietiin mukana. Asenne muuhun ympäröivään asutukseen vaihteli. Siirtoloita voisi ehkä verrata Amerikan intiaanien reservaatteihin, jotka säilyttivät heidän kulttuureja. Utopistiset aatteet riittivät alkuun, mutta ainutkaan ei toiminut kapitalismin ympäröimänä viittä vuotta pitempään. Omavaraisuutta ei tullut, jos ei osattu viljellä maata tai edes ostaa tonttia joka oli sopiva johonkin viljelyyn.
Yksilöt hakivat siirtoloista jotain unelmaa. Monilla oli tiukat säännöt, ainakin julkisesti. Mutta yksilöt hakivat jotain vapauksia tai elämäntapoja, joita ei Suomessa saanut. Myöhemmät siirtolat 1920 jälkeen hakivat myös etelän lämpöä. Viidakon vitsauksista ei tiedetty lähtiessä.
Siirtoloiden hanketta valmistettiin rahan keräyksellä ja vaikkapa vegetaristien lehdellä, jossa ideologiaa levitettiin. Siirtoloilla oli usein tukijoukot joko Suomessa tai USA:ssa ainakin alkuvuosina.
Teuvo Peltoniemi on aikaisemmin kirjoittanut aiheesta, mutta nyt paratiiseja etsittiin koko maailmasta. Lisäksi USA:n puolella toimineet osuusfarmit on tarkkaan kuvattu. Venäjälle Amerikasta muuttaneet sosialistit 1920-luvulla saavat oman kappaleen. Kirjaa voi hakea kirjailijan omilta sivuilta: (
https://www.teuvopeltoniemi.net/ ). Meille Pohjois-Amerikassa asuville Matti Kurikan Sointula on ehkä tuttu, Malcolm saarella Brittiläisessä Kolumbiassa. Kurikan ensimmäinen täysin epäonnistunut hanke Australiassa on lyhyesti kuvattu. Viime kerralla teimme katsauksen Amerikan keskilännen kaivosalueelle, Kuparisaarelle. Peltoniemen kirjan tapahtumat ovat jokseenkin samalla aikakaudella kuin suomalaisten keskuudessa herännyt työväenliike, ennen Suomen itsenäistymistä. Sortokaudet vuosina 1899-1917 vaikuttivat siirtolaisuuteen, ja kymmenet tuhannnet lähtivät Suomesta vuosittain. Joissakin siirtoloissa juuri suomalaisuuden pelastaminen Venäjän sorron alta oli se päämotiivi.
Ne utopiat, joita Peltoniemi kuvaa, olivat yleensä jonkun karismaattisen johtajan suunnittelemia. Kurikka muodosti saarelleen yhteisön, jossa oli jonkin verran samanmielisyyttä vaadittu. Usko yhteisöön oli tarpeellinen. Pappeja saarelle ei päästetty, mutta osuustoiminta antoi jäsenille jonkun verran omaa ajattelua. Kurikka harrasti myös teosofiaa, joten aatteita ei puuttunut. Kalevan Kansa Colonization Company pantiin omistajaksi ja rahoitusta tuli työväenliikkeen kautta. Yhteisö toimi vuosina 1901-1905. Sen jälkeen Kurikka poistui kuvasta, mutta saarella vaikuttaneet suomalaiset jatkoivat osuustoimisella pohjalla, kalastuksen ja metsänhoidon parissa. Viljely ei toiminut, muuta kuin kasvimaissa ja karjan rehun keräyksenä. Aatteen mies Kurikka oli vakuuttava johtaja, mutta jotkut hänen käsitteet oliva aikaansa edellä. Ei juuri osattu käsittää, että hänen kaavailema jalompi kansa utopiassa oli oikeastaan jo samaa kuin natsien rotuoppi tuli olemaan. Taloudelliset ongelmat ja tulipalo lopettivat Sointulan, mutta siellä ehti elää ja toimia noiden vuosien aikana noin tuhat suomalaista. Kurikka liikkui paljon mantereella luentomatkoilla, ja keräsi luennoillaan rahoitusta. Mutta kun piti elää ja johtaa siirtolassa, se ei ollut sen kannattvampi kuin noilla starttirahoilla sai aikaan. konkurssin tullessa sahat ja muut siirrettävät myytiin pois. joidenkin saarelle jääneiden kesken jäi jonkin verran pieniä tontteja.
Kirjassa on noin 20 eri utopiaa kautta maailman. Niitä oli jopa pitkän merimatkan takana Amurissa ja Australiassa. Etelä-Amerikassa oli kolme. Erikoisuutena voidaan mainita Kuubassa oleva Itabo. Se sai alkunsa Eero Erkon saatua sen verran tukijoita, että Axel Hornborg New Yorkista tuli mukaan tontteja ostamaan. Sata kilometriä Havanasta löytyi Itabo. Vuonna 1904 ensimmäinen halukas oli August Niemi Coloradosta. Muut halukkaat, joilla piti olla noin 1000 dollaria, olivat myös täältä. Noin tusina perhettä yritti hanketta, mutta kaupunkilaisina maatalous vieraalla maalla oli vaikeaa. Itabo jäi sivuun, kun toinen, Ponnistus, perustettiin. Puuseppä William Keskinen johti hanketta muutamia vuosia, sosialistien tukemana. Farmit olivat kuitenkin siirtolaisten omistamia. Vuoteen 1917 mennessä löytyi enää kolme viljelijää. William Keskinen päätyi Floriaan 1959. Kuubalaiset muistavat alueella olleet suomalaiset hyvinä puuseppinä.
Argentiinassa toimi vuosina 1906-1940 Colonia Finlandesa, joka koostui suomenkielisistä pohjoisesta Ruotsista ja ruotsinkielisistä suomalaisista rannikoilta ja Pohjanmaalta. Alkuvuodet olivat niin epäonnisia, että on ihme kun uusia tulijoita saapui. Ensimmäiset sata Linnea-laivalla tulleita olivat ruotsinkielisiä. 1920-luvulla tuli suomen kielisiä jotka päätyivät enemmistöksi. Maaperä oli kehnoa, ja hyönteisistä oli monelaista vitsausta. Maissia ja sokeriruokoa kasvatettiin. Maissia saattoi ainakin syödä, jos ei saanut myydyksi. Tupakan ja appelsiinien kohdalla myynti oli hankalaa.Toimeentulo vaikeiden yhteyksien takana oli ankaraa, mutta noin 300 jaksoi yrittää kun yhteisö oli suurimmillaan. Vielä 30-luvulla yhteisö oli toimiva, mutta koko siirtolan aikana väkeä hajaantui muille alueille. Siirtolaisuutta alueelle tuli myös muista Pohjoismaista. Kuva Wikipediasta.
Kirjan lopussa on uudempia hankkeita ja osuusliikkeitä. Niistä suomalainen lehdistö alkoi kiinnostua 1960-80. Niiden asukkaat ja heidän jälkeläiset luetaan myös Suomen kansalaisiksi.
Kappale Penedosta, Brasilian rannikon lähellä, on vaikea tiivistää. Maanviljely toimi, mutta vegetaarinen utopia toimi 1929-1940 toimi kehnosti lähinnä siksi, että johtaja Toivo Uuskallio yritti olla sen ajan hippi ja hylki terveydenhoitoa ja rokotteita sen ajan lääketieteen tavoilla. Ajatus luonnonparantolasta hylättiin, kun omia asukkaitakaan ei osattu hoitaa. Alueesta on artikkeli Wikipediassa, ja vaikka itse siirtola ei ollut kovin onnistunut, se jätti kuitenkin jälkensä paikkakunnalle. Asukkaita on edelleen tuhansia ja siitä tuli kuin lomakohde. Ja utopioista Penedo jää Sointulan jälkeen merkittäväksi esimerkiksi. Sen tontti olisi ollut luultavasti hyvä karjankasvatukseen, mutta johtajan aattetta ei saanut alussa hyljätä.
