Leo Kottke, kitaristi ja mietsiskelijä

Herra Kottke on noin 60-vuotias folk kitaristi joka soittaa fingerpicking tyylillä omia sävellyksiään ja omalaatuisia sovituksia, mm. Eight Miles High biisistä. Ostin pari päivää sitten Leo Kottken albumin Clone, joka on yhteistyössä Phish-mies Mike Gordonin kanssa tehty. Phish faneille en osaa sanoa onko tämä teille sopiva, mutta jos Kottkeen haluatte tutustua, tämä ei ehkä ole helpoin paikka alottaa.

Kottken ensimmäinen levikkiin päässyt levy oli 6- And 12-String Guitar, joka on akustisen kitaramusiikin legendaarisia levyjä. Sitä ennen sellaista oli yrittänyt vain Kottken silloinen tuottaja John Fahey. Näitä kahta ennen vertauskohtia täytyy hakea aika kaukaa. Ehkäpä Robert Johnson noin suurena vaikuttajana tai taituruudessa ehkä Django Reinhart. Kottken tyylistä innostui Michael Hedges ja vei sitä progemaisempaan suuntaan.

Toinen suositeltava CD on Rhinon Leo Kottke Anthology. Musiikista on parhaat palat, no ainakin suurimmalta osalta miehen urasta. Kokoelman kirjanen selittää miehestä sen mikä on jotenkin selitettävissä.

Leolla on taipumus kokea asiat vähän eri tavalla kuin muut, kun hänessä on vähän runoilijan vikaakin. Levyn Balance takakannessa Leo selostaa postin hakua aamulla:

We live on the edge of town with a big front yard. I get up in the morning about noon and make my way through the dogshit to the mailbox to get the mail.

I often pause to think at this point; but then, the dog is emblematic of civilization; and without civilization we would be riding on horses without umbrellas and spending our lives waiting to skewer badgers on sticks.

(tässä välillä on pitkä selostus joulukuusista ja muusta).

But often times, standing at the mailbox, none of these musings will soothe; and, in a bathrobe at noon with my right hand deep in a mailbox and left foot buried in turd, I succumb to despair.

Tulee kovasti mieleen Arthur Dent ja se Hitchhikers Guide to the Galaxy. Kottke selostaa kaikenlaisia sotkuja, joihin on joutunut jonkun muun sekoilijan seurassa, samaan tyyliin kuin Arthur tuossa sci fi pilailussa. Tai sitten vaikka yksin vuokra-auton ratissa, luottaen sen satelliittikarttaan, eksyen täysin syrjäseuduille jossa törmää omituisiin ihmisiin.

Mutta tämä musiikki. Leo oli yrittänyt pasuunaa ensin, mutta sattui saamaan kitaran melko nuorena. Se annettiin pojalle sen jälkeen kun vuotta nuorempi sisko oli kuollut sairastelun jälkeen. Kitara toi pojan takaisin masennuksesta ja täysin täytti tyhjiön. Musiikillisia neroja on kahdenlaisia: yhtä ei saa millään irti soittimista. Toinen tyyppi on neuvoton, kunnes saa juuri sen oikean soittimen.

Kottkesta on kerätty haastatteluja nettiin erään fanin ylläpitämille sivuille. Siellä on jonkun verran henkilökohtaista juttua, mutta suurempi osa on teknisiä juttuja kitaran soitosta. http://www.guitarmusic.org/

Toinen nettisivu: http://www.itascasw.com/kottkeconnection/

Virallinen sivu on tietenkin www.leokottke.com

Kottken musiikkin on helpoin tutustua kerran tämän konsertissa käytyään. Mutta Suomessa hän on käynyt ehkä kerran, tai ei ainakaan usein. On olemassa DVD at Home and Away, mutta helpommin löytää CD:n Leo Kottke Live, 90-luvulta. Kun alkaa kuuntelun raidasta neljä, Jack Gets Up (muistakaa se postilaatikko yllä), voi kuunnella koko CD:n loppuun. Mukaan mahtuu kaksi tarinaa, joilla ei ole päätä eikä häntää. Erääseen mahtuu hänen isän eri urat, pojan koulukiusaus, kesäduuni ruumishuoneella ja tarina kirjasta jossa on trooppisia sairauksia. Kyllä alkuraidatkin kelpaa, ei siinä.

Live levyjä on pari muuta. Vanhempi live My Feet Are Smiling ei sisällä paljonkaan jutustelua, mutta on silti hyvä. Live In Europe on aika tavalliinen, Leo ei puhu siinä ollenkaan, ja biisit ovat samat kuin studiossa levytetyt.

Ennen Leolla oli tapana keskeyttää biisin soittokin, kun hän muisti kertomaansa tarinaan jotain lisää, ja jatkoi sitten biisin soittoa. Hänellä on myös tapana puhua mitä sattuu ja soittaa samalla. Toisissa biiseissä puhutaan sanat ja soitetaan sen päälle. Tarinoita on mahdoton kenenkään vannoutuneenkaan fanin kaikkia luetteloida ja kerätä.

Levyjä voi hankkia huoletta vanhemmasta päästä. Uudemmat eivät ole kaikki niin hyviä. Chrysalis vuosista on edullinen paketti Essential Leo Kottke, jossa yli kymmenen minuuttinen Side One Suite kelvannee vaativammallekin musiikin harrastajelle.

90-luvun Private Music merkillä Leon musiikkiin on lisätty jonkin verran muita soittimia silloin tällöin. Mutta ainoastaan basson ja rumpujenkin avulla saatiin hienoa tulosta alkuajoilla CD:llä Mudlark.

Ihan viime aikoina on ilmestynyt toinenkin albumi Mike Gordonin kanssa. Pari hauskaa coveria kuten Sweet Emotion ja Oh Well.

Lopuksi pätkä Kottken filosofisia mietelmiä eräästä haastattelusta, jossa oli puhe maailman ymmärtämisestä:

And he's given up - at least temporarily - trying to figure out why the universe works the way it does. As a result, his chronic depression has lifted, revealing some sort of contentment and renewed drive.

"I've given up on trying to get a grip. I can't," Kottke says as he sips a screwdriver in an Uptown Minneapolis bar on a sunny late June afternoon. "The more I tried to get one, the gloomier I got. There's no way to understand it. More than anything, I think depression is just real familiar and to be anything but depressed was unfamiliar. So you get blue as fast as you can. You get homesick, ya know. I think anybody is like that. We all get hooked into something. It might be the blues or calm or cheer or anger or some combination. I think what makes us change is the routine gets a little dull, no matter what it is that you're hooked on. I'm exactly the same, but I don't indulge myself anymore.

"The trick is not to think you're ever gonna come to a solution. In real rational terms, it's a good idea not to think too much. Remember that you are your body - at least that's what everyone else thinks ya are - You just sit there and grow hair and get hungry and sleep. I've always enjoyed all of that stuff."